The Crow

Miehen ja variksen kostoretki sykähdyttää edelleen

07.06.2019
Teksti:

Harmaasävyinen, savuinen ja sumuinen kaupunki. Hämyisten sivukujien roskapöntöissä palaa tuli. Sataa jatkuvasti ja auringon hellää lämpöä tuntuu olevan vain ihmisten muistoissa. Erityisesti erään tietyn miehen, joka kulkee tavallisten kuolevaisten seassa voittamattomana. Auki roikkuvien maihinnousukenkien askel on määrätietoinen, sielua näivettää pohjaton suru, kaipaus ja viha. Kyse on tietenkin Alex Proyasin elokuvasta The Crow (1994), joka juhlii tänä vuonna 25-vuotissyntymäpäiviään.

Synkkävireinen rakkaustarina on kuvaus kuolleista nousevasta miehestä, joka on päättänyt kostaa kihlattunsa sekä itsensä kuoleman. Kulttileffan synttärivuosi on oiva syy katsoa legendaarinen kostoseikkailu uudelleen, tai kenties ensimmäistä kertaa. Omanlaisensa leiman elokuvalle antaa päätähti Brandon Leen tapaturmainen kuolema kuvausten aikana. Muistoksi Leestä jäi tämän upea roolisuoritus kulttielokuvassa, joka on jättänyt jälkensä populaarikulttuuriin kenties iäksi.

Varis antaa kuolemattomuuden

The Crow on väkivallalla ja kostonhimolla kuorrutettu rakkaustarina. Onnellinen kihlapari Eric (Brandon Lee) ja Shelly (Sofia Shinas) tulevat elokuvan alussa tapetuiksi. Asialla on rikollisporukka, jota poliisit eivät saa omin voimin kiinni. Heidän onnekseen vuoden päästä tapoista alkaa tapahtua. Varis päättää tepastella Ericin haudalla, jonka pinta alkaa pian kupruilla. Sateen piiskaaman multavellin seasta nousee Eric, jota varis alkaa pian johdattaa kostoretkelle. Ericillä on vain yksi päämäärä, joka on listiä hänet ja Shellyn tappaneet konnat.

Varis paitsi herättää Ericin henkiin, antaa tälle samalla huikeat voimat, ketteryyden sekä eräänlaisen kuolemattomuuden. Toisaalta varis ja Eric ovat kuin yksi ja sama hahmo. Jos ja kun Eric tulee ottamaan osumaa tappeluissa, alkaa variskin linkuttaa. Sen lisäksi että variksesta on verratonta apua, näytetään tapahtumia välillä sen silmien kautta. Vääristyneet lintuperspektiivikuvaukset toimivat mukavana lisämausteena, tehostavat variksen merkitystä ja tuovat sopivan vinksahtanutta fiilistä.

The Crow on aikansa kuva ja henkii ysäriä alusta loppuun. Kuva on teemaan sopivan hämyinen ja pehmeä. Puvustuksessa vilahtelee flanellipaitoja, tennareita, reikäisiä farkkuja, nahkatakkeja, mustaa huulipunaa ja kiiltävää pvc-nahkaa. Mikäli mahdollista, soundtrack on vielä enemmän ysäriä kuin elokuva. Alussa tunnelmaa virittelee The Cure, jonka jälkeen seuraa aikansa suosikkeja kuten Nine Inch Nailsia, Stone Temple Pilotsia ja Panteraa. Lopputekstien aikana pyörivä Jane Siberry puolestaan on elokuvalle kuin rusetti paketin päälle ja saattaa saada jonnekin sydämen tienoille läikähtävän tunteen.

The Crow on poikinut useita jatko-osia, joiden laadusta voi olla montaa mieltä. Ei toki ole ihme, että elokuva inspiroi eri tekijöitä. Miljööt goottilaisesta kirkosta hautausmaahan ja ruusuikkunoista kaupungin katoille ovat kaunista katsottavaa ja laittavat ajatukset hyrisemään. Vähintäänkin tekisi mieli yrittää soittaa kitaraa ja kirjoittaa runoja. Ehkä etsiä kaapista vanhat maiharit ja tuhria silmiin rajaukset.

Haikean kaunis sarjakuva

Mikäli The Crowsta on vaikea kirjoittaa ilman mainintaa Leen kuolemasta, on yhtä mahdotona olla käsittelemättä miestä koko tarinan takana. Ilman sarjakuvapiirtäjä James O’Barria ei olisi The Crowta laisinkaan. Niin kuin Eric ja varis kuuluvat yhteen, kulkevat käsi kädessä myös elokuva ja sarjakuva.

O’Barrin mustavalkoinen sarjakuvaromaani The Crow (1989) on yhtä aikaa sarjakuva, rakkauskertomus, taide-elämys sekä kokoelma yksittäisiä taidekuvia, laulunsanoja ja runoja. Tarina sarjakuvan takana on traaginen, sillä O’Barr kirjoitti tarinan käsitelläkseen tyttöystävänsä kuolemaa. Sarjakuvasta tuli kuitenkin maailmanlaajuinen menestys, jota on käännetty useille eri kielille.

Paksu sarjakuvaromaani ei noudattele perinteistä sarjakuvalinjaa. Kuvalaatikoiden välillä on reippaasti kokovaihtelua ja seassa on usein pelkkiä kuvia ilman tekstejä. Eri aikatasoilla liikkuminen on toteutettu taitavasti piirtotyyliä vaihdellen. Menneiden tapahtumien ja Ericin muistojen aikana kynänjälki on pehmeää, vaaleaa ja jopa unenomaista. Kuvista huokuu lämpöä, tunnetta ja elämäniloa. Nykyhetkestä kertovat kuvat puolestaan ovat tummia, viivat vahvoja ja paikoin räjähtäviä. On siis selvää, mistä johtuvat elokuvan lämpimänsävyiset muisteluklipit ja synkkäsävyiset nykyhetket.

O’Barrin teos ei ole vain sarjakuva, vaan kokonaisvaltainen luku- ja taide-elämys. Katseen kannattaa antaa viipyillä sivuilla pitkään, kuvien yksityiskohtia tarkastella ajan kanssa ja lukea ajatuksella sinne tänne sijoitellut laululyriikat ja muut tekstit. Ne tuovat tarinan lomaan lisää sävyjä ja ajateltavaa. Sarjakuvan viimeisten sivujen käänyttyä saattaa huomata joutuvansa räpyttelemään melkoisesti.

The Crow
Alex Proyas

Pääsosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson, Sofia Shinas


LISÄÄ JUTTUJA:

Maantie Monster Hunter: World