Superwood-festivaali

Niin hyvää taikapuuta

Niin saapui lokakuu ja pimeys. Luulin, että festarit ovat jo takanapäin, kunnes kuulin Superwoodista. Ivana Helsingin toista kertaa 12.–13. lokakuuta Vuosaaren idyllisessä ympäristössä järjestämä festivaali oli kuulopuheiden mukaan vaihtoehtomusiikkia, hyvää kasvisruokaa ja taidetta leirikoulumaisella twistillä. Kävimme tsekkaamassa, mistä puusta tämä tapahtuma on veistetty.

Metsäreitti johdattaa Superwood-festareille

Metsäreitti johdattaa Superwood-festareille

Perjantai

On varhainen ilta itäisessä Helsingissä. Saavun metsäpolkua pitkin meren rannalla sijaitsevaan tyylikkääseen 1960-luvun rakennukseen. Vanha pankin koulutuskeskus ja nykyinen Hotel Rantapuisto komeilee luonnon keskellä eri puulajeja ja lasisia seiniä yhdistelevänä oman aikakautensa arkkitehtuurin taidonnäytteenä. En ole tullut seminaariin tai Itä-Helsingin hotellilomalle, vaan Superwood-festivaaleille: musiikin, kasvisruuan ja taiteen keskittymään. Ojennan nahtakakkini eteispalvelusta vastaavalle pukumiehelle, jonka katse muistuttaa vieraita siitä, että täällä on käyttäydyttävä. Viisi euroa, kiitos ja mukavaa iltaa.

Kävelen hotellin hiljaista käytävää pitkin. Kokoushuoneiden ovet ovat auki ja niistä kajastaa hämyinen valo. Vastaani kävelee trendikkäästi pukeutuneita hipsteriyden huipentuman saavuttaneita ihmisiä viinilasit käsissään. Hmm, alkaa tässä itseänikin vähän janottamaan. Astun sisään kahvilaksi muuntautuneeseen Marimekolla sisustettuun kokoushuoneeseen. Tiskistä löytyy kasvissyöjille soveltuvia pikkusuolaisia ja käsintehtyjä suklaapaloja. Tilaan lasillisen kuohuviiniä ja pienen vihreän makeisen. Edellinen asiakas varmistelee, että onhan vegaanisessa burgerissa oleva kastike varmasti vegaanista. Kuulemma on. Istun nahkaiseen design-tuoliin nautiskelemaan. Taustalla soi vaimeasti Radio Rock ja Egotripin Matkustaja. Onpa mukavaa, että festareilta löytyy myös tavallista musiikkia. Ultra Bra ja Zen Cafekin. Kaikki suosikkini! Päätän kuitenkin tsekata, mitä muuta tällä illalla on minulle tarjota ja poistun tästä erikoisesta huoneesta. 

Alkuillasta hotellin käytävät kaikuvat hiljaisuuttaan

Alkuillasta hotellin käytävät kaikuvat hiljaisuuttaan

Hotellin aulassa parveilee lämpimiin vaatteisiin hautautuneita ihmisiä taskulamput käsissään. Yksi festarin kiinnostavimmista täkyistä, Wood tour on alkamassa. Salaisia keikkoja ja taidetta keskellä utuista, taianomaista metsäreittiä. Harmillisesti en kuitenkaan mahdu sadan ensimmäisen ilmoittautuneen joukkoon, joten jään hiljaiseen hotelliin. Musiikkia ei kuulu vielä mistään. Aulan autiolla pöydällä lojuvat dj-kamat odottavat, että joku ottaisi ne haltuunsa. Katselen rakennukset toisiinsa yhdistävän lasisen käytävän ikkunasta ulos. Näen sumua, puita ja kolme kärpässientä. Tuntuu kuin joku katselisi minua pimeästä metsästä. Ehkä vain kuvittelin.

Nälkä ajaa minut ulos foodtruckin suojiin. Vegaaninen maa-artisokkaburgeri on erittäin maistuvaa, vaikka ei kovin kauaa nälkää pidäkään. Energiatasoni nousee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun kurkistan tyhjään kokoustilaan. The Duplo! astuu lavalle ja kolkkous on poissa. Nyt alkaa tuntua jo festareilta. Keikan harvalukuinen yleisökin alkaa hivuttautua irti seinän turvallisista reunapaikoista. Kunnon punk-rockia asenteella. Veri lentää ja musa soi. Tekisi mieli hakea rumpuja paukuttavalle Wallu Valpiolle laastari, mutta joku muu ehtii ensin.

The Duplo! ravistelee festariyleisöä hereille

The Duplo! ravistelee festariyleisöä hereille

Siirryn kokolattiamaton verhoamia pehmeitä rappusia pitkin yläkertaan. Mitä, olenko sittenkin ruotsinlaivalla? En, koska hiljaisuus vangitsee minut syliinsä. Taidanpa haukata hieman happea. Sumuinen syysilma metsän keskellä luo tunnelman, jota harvoilla festareilla on tarjota. Kaunis ja värikäs ruska ympäröi puisella parvekkeella hapesta tai tupakasta nauttivat ihmiset. Alun epäilevä fiilis tästä eleettömästä, hiljaisesta kummajaisfestarista alkaa vähitellen laantua. Burning Hearts indiefolk-tunnelmoinnillaan ansaitsee myös kiitokset tästä. Laulaja Jessika Neumanin kaunis ääni lämmittää kylmässä syysillassa, sillä narikkamiehen kanssa en enää haluaisi asioida. Joudun kuitenkin antamaan periksi ja noutamaan nahkatakkini, sillä kartta kertoo, että pihalla on Fireplace-baari nuotion äärellä. Harmillisesti nuotion sytytys on kuitenkin vielä kesken, eikä baaria ole vielä avattu. No, onneksi hotellin respasta saa viiniä. 

Haen viinilasillisen ja suuntaan hiljaisuuden läpi hotellin pohjakerrokseen, sillä Töölön ketterä aloittelee juuri keikkaansa. Punaviinilasini läikkyy hetkessä lattialle, sillä tämän bändin keikalla ei paikoilla jäkitetä. Hiki virtaa ja Superwoodin hillitty festariyleisö on päästänyt irti naamioistaan. Harmillisesti aika rientää kuin siivillä ja Ketterä pistää kiskan kii. Hetken päästä olen taas hotellin käytävällä. On utuisen hiljaista.

Töölön ketterä vetää täysillä

Töölön ketterä vetää täysillä

Käytävällä kopisevat askeleet suuntaavat määrätietoisesti eteenpäin. Seuraan askeleita. On kuin olisin tullut kotiin. Tai lapsuudenystäväni vanhempien kotiin 1980-luvulle. Siellä soitettiin aina Topi Sorsakoskea ja Agentseja. Pari-kolme vuosikymmentä on mennyt ja Agentsit ovat taas muodissa. Keikalla vallitsee nostalginen, lämmin ja kaihoisa tunnelma. Kesä jonka kerran elää sain, mielestä ei haihdu milloinkaan.

Huhut kertovat, että hotellissa on salakapakka. Erään kokoushuoneen ovi on kiinni ja oven vieressä palaa punainen valo, joka kertoo että huone on varattu. Kurkistan ovisilmästä, ja luulen näkeväni ihmishahmoja hämärässä. Koputan oveen kaksi kertaa, mutta kukaan ei avaa. On siis jatkettava etsintöjä. Auditoriossa pyörii taide-elokuva. Tännekin voisi jäädä, mutta en malta pysähtyä, sillä alakerrasta kuuluu aivan outoa ääntä. Pakko lähteä katsomaan. Aivovuoto on lavalla ja nostan puhelimeni ilmaan. Vaikka väsymys painaa, niin biitit saavat minut joraamaan mukana. Odotin pitkän illan, turhaksi tiesin sen, laulaa yleisö kuorossa. Turhaksi ei voi tätä keikkaa sanoa, ja pitkän illan odotus on palkittu.

Keikan jälkeen taiteellinen, visuaalinen silmäni kaipaa katseltavaa. Sitäkin tämä tapahtuma tarjoaa. Windows95Man Teemu Keisteri tanssittaa yleisöä huoneessa, joka on somistettu miehen hyväntuulisella ja humoristisella Ukkeli-taiteella. Suomalaisiin design-printtimekkoihin sonnustautuneet naiset tanssivat lasittuneet katseet ja hillityt hymyt kasvoillaan rytmin mukana. Yritän heiluttaa vartaloani musiikin tahtiin, mutta askellus ei suju. En tiedä, johtuuko se epäsopivasta asuvalinnasta vai väsymyksestäni. 

Väsymys vie voiton ja raahaudun ulos jonottamaan taksia, sillä hotellihuoneita ei ollut enää saatavilla. Pitkien minuuttien jälkeen istun tilataksin nahkapenkillä matkalla takaisin todellisuuteen. Seuraavana yönä näen unta taikametsästä. (KM)

Lauantai

Valheen maalailua

Valheen maalailua

Taas täällä idässä, eilenkin olin täällä. En muistanut ripotella pipareita eilen yöllä. Joku alikulkutunneli siellä oli ja metsää. Suuntaan kohti etelää ja rantaa. En voi mennä vikaan. On alkuilta ja taas vähän tyhjää hotellilla. Ehkä festivaali herää oikeasti henkiin vasta yön tunteina. Tänään on luvassa vain muutaman tunnin pikavisiitti. Alkuillasta on onneksi hienoja esiintyjiä luvassa, ja elokuviakin. Suuntaan suorilta alakerran pubimaiseen edustustilaan. Valhe tekee säntillistä soundcheckiä. Yleisöä on liian vähän. Missä kaikki ovat? Ehkä genre on liian vaikea tai liian raskas tälle yleisölle. Livenähän tämä on silkkaa uutta aaltoa, ei lainkaan niin raskasta kuin olin odottanut. Piristävää vaikkakin melankolista. Baarin henkilökunta diggailee messissä, ei ole paljon myyntiä tällä keikalla. Pelaan erän ysipalloa ja poistun tyhjän Keisterin performanssitilan kautta ylös. Taide ja pyllyt kuitenkin miellyttävät silmää.

Teemu Keisterin taidonnäytteitä

Teemu Keisterin taidonnäytteitä

Tässä hotellissa on jotain särmää ja tila on kiehtova. Toden totta tapahtuma on ainutlaatuinen Suomessa ja palvelu myös erinomaista.  Burgeri kiehtoisi, mutta eilenkin meni bursailuksi. Valitsen vegaanisen hodarin. Se on tämän illan virhe – luokatonta ja köyhää. Kuusi euroa avaruuteen ja kohti pitkiä käytäviä. Matkalla tulee vanhan liiton toveri vastaan. Sehän on mukavaa, ettei yksin tarvitse koko iltaa täällä pyöriä. Suuntaamme baariin. Ei jonoa ja lavalla nuoremman polven räppäreitä. Iso juttu heille, ei ehkä yleisölle eli viidelle katsojalle. Jätkillä on intoa, mutta hieman ohuet taustat ja sanat.

Nyt on jo jonoa käytävällä. Astrid Swanin keikka on alkamassa. Pimeä sali täyttyy mukavasti. Lavan takana siintää vaimeasti meri ja puut. On pimeää, ja kaveriltani ymmärrän, että kohta on pimeämpää. Swanin taistelu sairautta vastaan näkyy ja kuuluu hänen musiikissaan. Nyt ollaan oltu lähellä lähtöä. Lähellä sitä suurta mustaa, joka on ikkunan takana. Onneksi pelkoa ja ahdistusta voi lievittää puhumalla, laulamalla, uneksimalla ja luottamalla. Nämä kaikki teemat ovat illan setissä läsnä ja yleisö tuntee sen. Swanin mukana on vain kitaristi, joka maalailee stratollaan pitkiä vetoja taustalla. Pääosassa on ääni ja kuolema. Takana oleva ikkuna muuttuu näyttämöksi keikan edetessä. Tämä toimii vallan mainiosti. Olemmekin kaikki, myös itse artisti, seuraamassa kohtauksia elämästä. Lasin takana näytetään laulajan omia haaveita, unelmia ja pelkoja. Entä jos en näe lapseni kasvavan? Entä jos en koskaan kävele käsi kädessäni vanhana mieheni kanssa? Tämä keikka oli vaikuttava kokonaisvaltainen ja ainutlaatuinen kokemus. Kiitos Astrid Swan ja Superwood.

Astrid Swanin koskettavaa tulkintaa

Astrid Swanin koskettavaa tulkintaa

Melankolinen tunnelma muuttuu kertaheitolla alakerran lavalla, jonka on ottanut haltuun Kari Tapiiri ja Luotijuna. Riehakas Länkkäri kuuluu jo pitkälle, mutta Keisteriä ei vieläkään näy missään. Tarkistan ohjelmasta, että yöllä alkaa hänen vuoronsa.  Yläkerta on otettava suunnaksi taas kerran. Matkalla terapioin itseäni psykedeelisellä taikahiekalla. Lapsuuden hiekkalaatikkoleikit auttavat ja ilta voi taas jatkua.

Sormissa hiekkaa, värikästä hiekkaa

Sormissa hiekkaa, värikästä hiekkaa

Käytävillä on iloisia ihmisiä. Valokuvia otetaan ja viiniä kaatuu.  Tänään on selkeästi tiputeltu muutakin kuin Club Matea. Yli tunnin kuluttua soittaisi Lapkosta tuttujen soittajien Dallas Kalevala. Se kiinnostaisi, mutta myös metro houkuttelee. Jätän mukavan hattupään nauttimaan illasta ja poistun kohti tunnelia ja metsää. Matkalla kiitän portsaria ja saan ystävällisen tervehdyksen. Lähimmällä suojatiellä annan tilaa autolle ja vaunulle. Valkoinen häntä heilahtaa perävaunusta ja pieni hirnahdus täyttää taikametsän. (MC)

Valotaidetta Superwoodissa

Valotaidetta Superwoodissa




LISÄÄ JUTTUJA:

Maj-Lis Pitkänen – Antaa salaman tulla minä odotan. Kalervo Palsan kirjeitä Vaimo ja lapset