Suomipunk 1977–1981

Progesta muutama sointu pois

28.06.2021
Teksti:

Monien keitettyjen ja keittämättömien lienten mies Kimmo Miettinen on koonnut mielenkiintoisen ja ansiokkaan haastatteluhistoriikin suomipunkin ensimmäisestä aallosta 1977–1981. Miettinen on saanut nimekkään aikalaisjoukon muistelemaan menneitä välillä tarkasti ja välillä vähemmän tarkasti. Haastatteluissa kuuluu ja heijastuu monin paikoin suuri ylpeys omasta taustastaan ja hyvä niin. Nuo ensimmäisen aallon vuodet ovat olleet merkittäviä hetkiä suomalaisessa kulttuurihistoriassa, kun niitä arvioi yli 40 vuotta myöhemmin.

Isä, mitä oli punk?

Kuten Miettinen kirjoittaa, Suomessa punk syntyi samaan aikaan monessa paikassa ja monenkaan huomaamatta. Suomipunk kaikessa moninaisuudessaan ja raikkaudessaan oli myös jatkumoa Suomen talvisodasta, Juice Leskisestä ja Hurriganesista. Näistä bändeistä ammennettiin kekseliäisyyttä, lauluperinnettä ja raakaa voimaa. 70-luvun pysähtynyt yhteiskunta kaipasi jotain uutta ja tähän maaperään punk-ilmiönä ja liikehdintänä tarjosi vastauksen. Tuota aikaa ja musiikillisesta perintöä kuvastaa oivallisesti nuoren Petri Tiilen päätyminen Hurriganesin Rock and Roll All Night Long -levyn sisäkannen valokuvaan Cisse Häkkisen jalkojen juureen. Tuossa Risto Vuorimiehen ikuistamassa hetkessä tiivistyy myös vastaus kysymykseen – Isä, mitä oli punk?

Kirjan haastatteluiden perusteella alkulämmöt tälle noin neljän vuoden roviolle antoivat etenkin Ramonesin vuoden 1977 Kultuuritalon keikka, Epesin postimyyntikatalogit ja Atte Blomin Love Recordsin sinkkujulkaisut. Tämä kolminaisuus antoivat perusainekset suomalaiseen punkin sekametelisoppaan, jota maustettiin interraililta tuoduilla tuliaisilla ja juna-asemien R-kioskien NME-lehdillä. Monoliittisen yhtenäiskulttuurin reunamilta tavoiteltiin jotain uutta, vapaampaa ja humaanimpaa maailmaa ja tässä ruohonjuuritason suoraviivainen toimintamalli oli tärkeässä roolissa. Olemassa olevia kahlitsevia rakenteita voi vain murtaa hiljalleen omalla käytöksellään ja asenteellaan. Tässä muutosprosessissa punkin ilosanoma tee se itse -mentaliteetilla oli oiva työkalu.

Punk ei koskaan kuole

Kirjan koskettavinta antia ovat aikalaisten ja ystävien anekdootit ja muistot Ratsian Jyri Honkavaarasta (1960-1997). Kuten Miettinen toteaa hän oli suomalaisen punkrockin suurin menetetty mahdollisuus sekä inhimillisellä että musiikillisella tasolla. Tätä väitettä on vaikea vääräksi todeta. Samanlaista herkkyyttä ja merituulen raikasta raivoa tulee harvoin enää vastaan suomalaisessa rock-musiikissa. Jyrin matka jäi kesken, mutta kuten tiedämme punk ei koskaan kuole ja senkin tämä kirja todistaa väkevällä tavalla.

Suomipunk 1977–1981
Kimmo Miettinen

Like
Sivuja: 384


LISÄÄ JUTTUJA:

Kauko Röyhkä Abhorrence