Rue Mørgue – s/t

Kukaan ei kuuntele

Pelko pitää valveilla, laulaa Rue Mørgue nimeämättömällä esikoislevyllään. Tässä levyssä ollaan perimmäisten ja primitiivisten kysymysten äärellä. Maailmanloppu ja minuuden loppu ovat jo tosiasioita. Ilmastonmuutos ja isot kansainvaellukset ovat jo tapahtuneet. Henkiset ja fyysiset resurssit ovat jo loppuneet ja edessä on vain ihmisyyden rippeitä ja lohduttomuutta.  Postapokalyptiset sanoitukset ja tunnelmat valtaavat kaiuttimet heti ensisoinnuista lähtien. Levy on joko täysin nappiosuma mustaan marraskuuhun tai liian rankka kokemus. Tämän päätöksen tekeminen jää kuulijan vastuulle. Mana Manaa en pysty enää oikein kuuntelemaan ennen joulua, mutta alkusyksystä se vielä toimii.

Rue Mørgue on puhdasta postpunkkia, joka on päivitetty 2000-luvulle. Soundit ovat kirkkaat, napakat ja synkät. Erityisesti laulaja Larin tyyli sopii erinomaisesti bändin pirtaan. Siinä on jotain todella terävää ja sähäkkää sekä samalla sitä surua, joka kiehtoo aina. Et voi mua pelastaa summaa levyn säälimättömän linjan oivallisesti. Kaikki on jo mennyt ja annettu mitä voitu. Lohtua ei saa, eikä sitä pyydetäkään. Jos jumalatkin ovat jo jättäneet tämän maailman, niin mikä järki on tässä kaikessa enää?

Joku kuuntelee -kappaleen hieman popimpi ote toimii rauhoittavana välipalana tumman levyn biisilistassa. Biisin väliosa rumpufilleineen tuo mieleen jopa Dingon. Hyvä kasarisaundi ei kyllä vanhene edes kolmessakymmenessä vuodessa. Viimeiset sekunnit on taas puhdasta Mustaa Paraatia hieman nopeutettuna. Yhtyeen referenssit ovat selvät, eikä niitä kielletäkään.  Jos tyylilaji viehättää, niin mitä sitä vaihtamaan. Maailmanloppu toki toimii toisena selkeänä verrokkina. Levyn päättävä Uupunut Taistelemaan kumartaa vahvasti Peilitalo-klassikkolevyyn. Biisi on nähtävä isona kunnianosoituksena kundien esikuvalle. Rauhallinen balladi päättää tykityksen hetkeksi ja valot sammuvat viimeinkin kaiken väsymyksen keskellä.

Levyn kuuntelun jälkeen herää kysymys: Mihin seuraavaksi? Sanoituksellisesti kaikki biisit ovat rakennettu saman aiheen ympärille. Jostain muustakin voisi ammentaa teemoja jatkossa, koska eihän elämä koko ajan ole pelkkiä mörköjä ja pelkotiloja. Levyn kappaleissa on yllättävän paljon variaatioita, joten musiikillisesti tällä yhtyeellä ei ole pelkoa tulevaisuudesta. Paitsi se vääjämätön loppu, jota kohti olemme suuntaamassa.

s/t
Rue Mørgue

Svart Records


LISÄÄ JUTTUJA:

Dylan Bossapoika