Phenomena

Argento ja sadismin kasvot

Kauhun ja giallo-elokuvien mestari Dario Argenton filmatisoinnit omat täysin omaa luokkaansa. Aikaisemman Suspirian (1977) veressä toimiva Phenomena (1985) on hieman poikkeava, mutta kiehtova tapaus Argenton elokuvamatriisissa. Phenomena on lähes toista tuntia kestävä unenomainen matka jonnekin kauemmas.

Amerikasta sveitsiläiseen sisäoppilaitokseen saapuva Jennifer kokee alusta asti vaikeuksia asettua osaksi yhteisöä ja siellä operoivia ihmisiä. Vaikeuksia päähenkilölle aiheuttaa erityisesti poikkeuksellisen suuri rakkaus hyönteisiä kohtaan. Samaan aikaan sadismissa kylpevä murhaaja ahmii veitsellään nuoria naisia samaisella alueella. Myöhemmin käy selväksi, että Jennifer kykenee telepaattiseen kommunikaatioon hyönteisten kanssa. Tämän kommunikaation avulla hän voisi selvittää kasvottoman psykopaatin identiteetin – ja estää tulevat veriteot.

Elokuvassa sekoittuvat mielenkiintoisesti parapsykologiset elementit, eksplisiittinen kauhu ja giallolle tyypilliset piirteet, mutta myös samalla se on hieman hajanaisempi tapaus kuin Argentolta osaisi odottaa. Jennifer Connelyn näyttely on varsin ilmeetöntä, mutta suoriutuu pääroolistaan kelvollisesi.

Feminiinisyys ja ihmissuhteet kulkevat elokuvassa metatasolla erittäin sujuvasti ja ristiriitaiset tilanteet tuntuvat autenttisilta. Mielenkiintoisena lisänä elokuvaan toi simpanssin käyttäminen eksploitaation keinona, millaiseen allekirjoittanut on törmännyt vastaavaan viimeksi Johnny Weismullerin tähdittämässä filmissä Tarzan The Ape Man (1932). Argenton elokuvissa tutut tehostekeinot kuten särkyvä lasi ja eksentriset murha-aseet ovat myös paikallaan, tukien elokuvan brutaaliutta.

Kuvakulmat elokuvassa pidetään hyvin rajattuina, jotta sadismin kasvot pysyisivät piilossa ja ensimmäisessä persoonassa tapahtuvissa kamera-ajoissa päästään osaksi mielipuolen sielun peiliä. Sinisessä värisävyssä kylpevä Phenomena on luonteeltaan erittäin kylmä ja synkkäsävyinen.

Leikkaus on luonteeltaan hidastempoista, mutta ajoittain väliin on koristeltu nopeita leikkauksia, joiden avulla shokeeraavuutta on pyritty lisäämään. Jokainen kuva on selvästi tarkkaan pohdittu, luodakseen väristävää ilmapiiriä. Elokuvassa The Goblinin musiikki sykkii kuvan mukana, luoden hyytävää tunnelmaa – valitettavasti immersio rikkoutuu aika-ajoin väliin editoitujen Iron Maidenin ja Motörheadin kappaleiden vuoksi, jotka eivät asetu elokuvassa rakennettuun sentimentaalisuuteen. Äänityöskentelyssä tunnelmaa maalaavat jatkuvan alppituulien tuoman myrskyn äänet ja hiljaisuuteen puettu pysähtyneisyys.

Elokuvan loppukohtauksessa sadismin kasvojen lisäksi paljastuu niiden luomus, ja tämä onkin hidastempoisesti rakennetun juonen kohokohta – katsojalle piina välittyy täydeltä olemukseltaan. Metatason kertomuksena kuitenkin välittyy Jenniferin suhde hyönteisiin, tämä onkin mielenkiintoinen valinta Argentolta, sillä hyönteisten käyttäminen päähenkilön erilaisuuden metaforana ei katsojalle aukea välttämättä heti, vaan vaatii useamman kuin yhden katselukerran. Lukuisia puistatuksen tunteita hyönteiset tarjoavat niitä inhoaville – ja tämä epämiellyttävä elementti on osana rakentamassa Phenomenan kauhun tunnelmaa.

Kaikessa verisyydessään ja pahuuden prinsiipin kuvauksena ei Phenomena astu osaksi kuitenkaan Argenton parhaimmistoa, mutta mitään syytä ei ole sitä asettaa kokonaan lasin alustaksi.

Phenomena
Ohjaus Dario Argento

Genret: giallo / kauhu / mysteeri
Formaatti: DVD


LISÄÄ JUTTUJA:

anime Hiirenloukku koukuttaa katsojan