Lucifer on pirullisen perinnetietoinen

1970-luvun heviretroilua Helsingin Bar Loosessa

30.01.2019
Teksti:
Kuvat:
Kim Krappala

Helsingin Loose on kieltämättä sangen pieni rokkiluola – etenkin viime vuodet Euroopan rockfestareiden päälavoja The Hellacoptersin kanssa taas kiertäneen Nicke Andersonin mittapuulla. Siksi ei tullutkaan yllätyksenä, että synkemmän muinaishevikuvaston kanssa flirttailevan Luciferin keikka myytiin loppuun jo hyvissä ajoin.

Johanna Sadonis ja Nicke Andersson

Illan käynnistää lahtelainen Musta Risti, joka paiskoo retro-doomin ja perinnehevin sekoitusta vähintäänkin ansiokkaasti. Esihistorialliset legendat Black Sabbathista Pentagramiin vinkuvat korvissa ja laulaja Einari Toiviaisen ulosanti palauttaa mieleen Bobby Lieblingin muutama pulverivuori sitten. Lämppäribändiasemaan nähden yhtye otetaan erittäin suopeasti vastaan ja mielelläänhän bändin hyvällä tavalla vanhanaikaista paahtoa kuuntelee.

Musta Risti.

Moottoriritareita, sotaa ja kärsimystä pursuavat tekstit ovat hetkittäin turhankin lähellä Speedyn ja Sakun tuotoksia, mutta kokonaisuus kääntyy suomeksi yllättävän hyvin. Ja kyllähän nyt Kelmeät silmät -biisin rivi ”Sota, puute, tauti, kuolemaaargh” kuulostaa heavy metalilta! Yleisön mielipide: ”Tää näyttää, kuulostaa, haisee ja maistuu samalta kuin Kuopiossa 1990-luvulla!” Olen selkeästi taas missanut jotain olennaista – tällä kertaa parin vuosikymmenen takaisen Kuopion.

Jos Musta Risti risti retroilee häpeämättömästi, niin illan pääakti, kymmenen aikoihin lavalle astuva Lucifer ei jää pi(i)ruakaan heikommaksi. Kohtalokas, mutta hieman junnaava Faux Pharaoh ei aivan räjäytä pakkaa, mutta toisena kuultava esikoislevyn Abracadabra on yksinkertaisesti niin hyvä retrohevipastissi, etten vieläkään pysty uskomaan sen olevan yhtyeen omaa tuotantoa.

Johanna Sadonis.

Bändi on muutenkin täydellinen trippi 1970-luvulle, paitsi että silloin ei olisi naislaulajalla moista lava-asustetta suvaittu. Bändin vokalisti-johtajatar Johanna Sadonisin kohtalokkaan komea ääni on kuin sekoitus Covenin Jinx Dawsonia, Blues Pillsin Elin Larssonia ja Blackmore’s Nightin Candice Nightia. Eteerinen Sadonis on niin lumoava esiintyjä, että ylitäyteen ahdetun Loosen miesvoittoinen yleisö saattaa jopa unohtaa laulajattaren ylisuuren kaula-aukon tuijottamisen hetkeksi – ja se on tässä yhteydessä aika hyvä saavutus.

Kohtalokas heviballadi Dreamer nousee pykälää korkeammalle juuri Sadonisin tulkinnan vuoksi. Lavan kaupallisesti suurimman staran, The Hellacopters -keulahahmo, Entombed-rumpali ja vokalisti Sadonisin aviomies Nicke Andersonin nimellä näitä keikkoja ehkä myydään, mutta ei ole epäilystäkään siitä, kenen kuningattaren show kyseessä on.

Bändin soittajistosta ei voi juuri sanoa kehnoa sanaa, se paitsi kuulostaa myös näyttää kuin suoraan 1970-luvun alun nukkavierusta hevijulisteesta reväistyltä. Kukapa voisi vihata bändiä, jonka basisti on kuin Spinal Tapin Derek Smallsin kaksoisolento? Kappalemateriaali toimii periaatteessa mainiosti, mutta on tyylilajille ominaisesti hetkittäin kuin Black Sabbath -larpista – onko sellaisia? Pitäisi olla.

Johanna Sadonis ja Alexander Mayr.

Joka tapauksessa, illan coverit piristävät settiä mukavasti. The Rolling Stonesin Dancing With Mr. D ei kuulu oman Stones-fanitukseni suurimpiin kulmakiviin, mutta on saatanallisen teemansa vuoksi paikallaan. Kiinnostavampi versiointi on sen sijaan Kissin Paul Stanleyn soolobiisi Take Me Away (Together as One) joka on paitsi Anderssonin järjettömyyksiin yltyvän Kiss-fanituksen ilmentymä, myös Luciferin verrattain suppeassa tyylirajauksessa yllättävän toimiva esitys.

Loppusetin hienoimmaksi biisiksi kuitenkin nousee muuta tuotantoa melodisempi Reaper on Your Heels, jonka upea hymnimäinen kertosäepaisutus lienee illan paras yksittäinen hetki.

Nicke Anderson paukuttelee rumpusettiä visuaalisesti taustalla, mutta musiikillisesti pakettia vaivihkaa johtaen. Statistin rooli järkkyy vasta, kun herra siirtyy encoreissa basson varteen ja laulaa vaimonsa keralla ZZ Topin Beer Drinkers & Hell Raisersin. Boogierockin ikiklassikko toimii myös piristävänä irtiottona illan turhankin pieteetillä toteutettuun doom metal -museointiin.

Nicke Andersson.

California Son -hittiin päättyvä setti jättää hyvän maun suuhun, joku laukoo yleisöstä ”Tällaista Ghost tekisi, jos osaisi”. En ole tuosta nyt sentään aivan varma. Kommentti vie kuitenkin ajatukset vääjäämättä seuraavaan studioalbumiin: Voisiko ensi kerralla jotkin junnaavista Sabbath-riffeistä vaihtaa Andersonin hittitehtaan popimpiin melodioihin ja saada aikaan jotain vielä suurempaa? Toki on myönnettävä, että jo tällaisenaan bändi toiminee huomattavasti suuremmissakin paikoissa kuin Helsingin Loosessa.

Nicke Andersson.




LISÄÄ JUTTUJA:

Stone Nallekarkit (c) Mikko Kaaresmaa Paper Mario: Color Splash