LPRHC Fest 2019

Punkin ystävien kesäviikonloppu Etelä-Karjalassa

LPRHC Fest on muiden kesätapahtumien joukossa suhteellisen nuori tulokas, sillä festivaali järjestettiin nyt vasta kymmenettä kertaa. Punk-, hardcore- ja vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä tapahtuma on pysynyt suurelta massalta piilossa Itä-Suomen hellässä huomassa, kauniissa kesäkaupungissa Lappeenrannassa. Kuitenkin ne jotka tänne ovat kerran eksyneet, ovat sen tehneet myös toisen kerran. Tänä vuonna lippuja myytiin ennätysmäärä.

Huhtiniemen idyllinen mäkimonttu keräsi paikalle ennätysmäärän yleisöä.

Huhtiniemen idyllinen mäkimonttu keräsi paikalle ennätysmäärän yleisöä.

Perjantai 

LPRHC Fest toivottaa vieraat tervetulleeksi mäntymetsän reunustamaan mäkimonttuun. Alue on pieni, ja ympäri kääntymällä näkee kaiken tarvittavan: molemmat esiintymislavat, anniskelupisteet, bajamajat ja pari ruokatelttaa. Tämän viikonlopun aikana ei tarvitse ylimääräisiä askeleita ottaa. 

Illan aikana on luvassa useita punk-settejä, ja punkfestareillahan tässä ollaankin. LPRHC Fest on Puntala-rockin lisäksi harvoja lähes kokonaan punk-musiikkiin keskittyneitä festivaaleja. Tänne ei eksytä vain festaroimaan, vaan nimenomaan diggaamaan musiikista. Ja tietenkin tapaamaan ystäviä. Näyttääkin näin ensikertalaisen silmiin siltä, että täällä jengi tuntee toisensa. Iloinen fiilis huokuu ihmisistä, vaikka yleisilme Lappeenrannan illassa onkin harmaa ja pilvinen. 

Saavumme paikalle, kun Sur-rur aloittelee kevyellä rokkimeiningillä keikkansa. Tahti kuitenkin tiivistyy esityksen loppua kohden. Unohdetaan kiireet ja nyt mennään!
Terveet kädet taas soittaa alusta loppuun keikan, jonka aikana ei voi kuin ihmetellä vuosikymmenen kokemuksen pohjalta vetävän kokoonpanon energiaa ja fysiikkaa. Tällaista puhtia ei monelta nuoremmaltakaan löydy. Lapin shamaanit mörisevät ja kainalosauvatkin heiluvat yleisössä. 

Terveet kädet -yhtyeen Läjä Äijälä revittelee Lapin asenteella.

Terveet kädet -yhtyeen Läjä Äijälä revittelee Lapin asenteella.

Yhden perjantain kovimmista seteistä vetää hardcore-punkin saralla mainetta niittänyt Ydinperhe, joka tarjoilee 14 biisin kokonaisuuden. ”Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää”. Solisti Masalla on asennetta ja karismaa, sitä ei voi kieltää. ”Pitää olla pikkasen kylmä, pitää olla pikkasen kylmä!”. Tämä sopii hyvin tähän vilakkaan perjantai-iltaan. Ja ehkä elämään ylipäätäänkin. Rosoakin tarvitaan. Kylmyys ei kuitenkaan menoa haittaa, sillä näillä kompeilla ei voi seistä paikoillaan.

Ydinperheen Masan ulosanti on yksi Suomen kovimmista.

Ydinperheen jälkeen päälavalle astuu tamperelaisyhtye Huora, joka saa ansiokkaasti kesän maistumaan suussa, niin kuin laulaja Anni osuvasti kuvailee. ”Oispa kaljaa, oispa viinaa”, laulaa yleisö kuorossa ja onhan sitä. Anniskelupisteestä löytyy jopa festarin nimikko-IPAa. Ja mikä parasta, täällä ei tarvitse pitkään jonottaa.

Huoran laulaja Anni ja kitaristi Paavo rokkaavat täysillä.

Huoran laulaja Anni ja kitaristi Paavo rokkaavat täysillä.

Mäkimontun rinteestä löytyy kulttuurialan monitoimimiehen ja muusikko Laineen Kasperin luotsaama rinnebaari, joka on vähän kuin toinen maailma tämän festarin sisällä. Rinnebaari on taianomaiseksi tilaksi somistettu puolijoukkueteltta, jossa voi hengähtää tiukkojen punktahtisten lomassa. Rinnebaarista saa drinkkejä ja siellä esiintyy artisteja, joiden aikatauluja ei ennakkoon tiedä. Tai jos tietää, niin ne elävät. Kari Tapiiri näppäilee kitaralla ensimmäisiä sointujaan ja tutulla tavallaan lumoaa tänne piipahtaneet kulkijat pysähtymään. Mutta mitä tuolla tapahtuu? Kari Tapiiri osoittaa teltan ulkopuolella olevaan aitaan, jossa on kurkistusaukko aidan toiselle puolelle. Onko tuo valtava sahanpurukasa vai kuu? Kokohaalariin sonnustautunut kuussakävelijä pyörii kasan pintaa pitkin maahan. Kaikki on näköjään täällä mahdollista. 

Satuhetken jälkeen palaamme maan pinnalle pääalueelle. ”Mitä nyt taas!” – kuuluu kaiuttimista ja Pikakassan Turo se siellä jo avaa äänihuuliaan. Yksi festarin toivotuimmista kokoonpanoista on tullut päättämään perjantai-illan tarjoammalla 45-minuuttisen täyttä tavaraa. Ei tosiaan ihan täyttä, sillä 15 sekuntia kestävien biisien välillä on pidettävä tauko jos toinenkin, ettei biisit lopu kesken. Mc Respektor ja kitaristi Spider ehtivät tauon aikana rentoutumaan muovituoleihin ja ottamaan pikkumukit sinfonioiden soivan taustalla. Hämärtyvään loppuiltaan tämä kombo toimii oikein hyvin. Mc Respektor vetää keikan lähes alusta loppuun polviasennossa Spiderin komppien säestämänä. Ehkä polvistuminen mahdollistaa tarkistamaan sanat, jotka saattavat harvoin tai lähes koskaan keikkailevalta kulttihahmolta jäädä unohduksiin. Tämä on tiukka setti, jonka aikana yleisö riehaantuu moshpittaamaan pöllyävällä maalla. Keikka on Pikakassan historian toinen ja todennäköisesti viimeinen, joten siinäkin mielessä ensimmäisen päivän päätös on mieleenpainuva. Jään vain kaipaamaan viheltäjää, ja niin jäi takanani hoiperteleva mieskin, joka huuteli ”viheltelijää” pitkään senkin jälkeen, kun kaksikko oli jo poistunut parrasvaloista.

Pikakassa ei pettänyt.

Pikakassa ei pettänyt.

Lauantai

Ensimmäiset bändit aloittelevat lauantaina jo puolen päivän jälkeen, jolloin huhujen mukaan innokkaimmat musadiggarit olivat jo paikalla. Me ehdimme pelimestoille kreivin aikaan, Litku Klemetin ja auringon saattelemana. Litkun lavakarisma on taattua laatua ja humpat uppoavat kansalaisiin kuin talon harmaa kakkospäivän juhlijoihin. Tämän yhtyeen oli siis turha pelätä kananmunien lentelevän lavalle, niin kuin Litku keikan lopuksi paljasti. 

Rokkihumpalla jatketaan, kun Särkyneet nousee lauteille. Vuorossa on kevyitä lauluja rakastumisesta ja siitä, kun tunne katoaa. Niin kai se menee, mutta menköön. Tässä vaiheessa alueelle on saapunut jo yllättävän paljon ihmisiä, vaikka vasta iltapäivässä mennään. Huhtiniemestä keskustaan on kuitenkin pari kilometriä, joten väsyneillä juhlijoilla ei ole välttämättä riittänyt energiaa tekemään kaupunkikierrosta ennen musiikkimaratonia. Itsehän elvytimme liftauskulttuuria ja pistäytyminen keskustassa onnistui kätevästi hyppäämällä mukavien etelä-karjalaisten kyytiin.

Yksi illan kovimmista Teemuista, nimittäin Teemu Tanner valtaa bändinsä kanssa esiintymisareenan ja energia on irti. Jengi bailaa ja tanssii. Kynnet vetää yhden illan hyväntuulisimmista keikoista ja antaa hyvän startin loppuiltaan. 

Kynnet lämmittelee festarikansaa.

Aikataulu ei anna juurikaan periksi levähtää, sillä lauantai tarjoaa sen verran kiinnostavia esiintyjiä. Ehdin juuri hakea drinkkikojusta aperol spritzin, ennen kuin Tryer aloittaa paahtamisen ja siirrytään metallisempaan tunnelmaan.

Ei Tryeriä ilman moshpitia.

45 minuutin tykityksen jälkeen pikkulavan edustalle kerääntyy ihmisiä, sillä pian alkaa seuraava show. Provosoiva ja mielipiteitä kirvoittava artisti Henrik! antaa aiempien keikkojen perusteella odotuttaa jotain erilaista. Lavalle kapuaa Henrikin lisäksi ainakin kahdeksan muuta siloposkista muusikkoa rumpujen, bassojen ja kitaroiden taakse. ”Me ollaan maustepojat!”, huutaa Henrik ja performanssi voi alkaa. Heti ensimmäisen biisin aikana hiekka pöllyää silmiin, kun eturivissä juostaan ympyrää. Toisen kappaleen aikana pojat keventävät vaatetusta ja basistikin on jo ilkosillaan. Maaninen teltan kattopalkeissa roikkuva Henrik on kuin riivattu. Setin aikana nähdään myös, kun artisti suutelee basistin kanssa ja koskettelee itseään. Äänimaisema on yhtä sekava, kun Henrikin showkin. Tämä herättää ainakin tunteita!

Henrikin performanssi villitsi yleisön.

Henrikin performanssi villitsi yleisön.

Festivaalin tyylistä hieman poiketen Heikki Kuula lähes ainoana räppiesiintyjänä jää hieman vaisuksi. Kuulan lähiöräppi ei jotenkin uppoa tähän tilanteeseen tai fiilikseen.

Heikki Kuula ei fuulaa.

Heikki Kuula ei fuulaa.

Toisin on seuraavalla bändillä nimeltä Pää kii. Illan toinen loistava Teemu on kitaran ääressä kuin kotonaan, ja niin on yleisökin. Soitto on skarppia, varmaa ja kulkee eteenpäin pikajunan lailla. Riehaantunut festarikansa joraa ja laulaa mukana koko kolmivarttisen ajan. Vaikka Pää kiin biisien aiheet taittavat pääosin synkkyyden puolelle, on ilo käsin kosketeltavaa, kun vierustoverilta tulee välillä hittiä kyynärpäästä tanssin tuoksinassa. Keikan aikana lavalla vierailee myös Tehosekoittimesta kaikille tuttu Otto Grundström lurauttamassa muutaman säkeen ja Maustetyttöjen Kaisa Karjalainen antamassa esimakua seuraavaksi alkavasta keikasta.

LPRHC

Teemu Bergman ja Pää kii oli yksi festarin kovimmista.

Maustetytöt on sijoitettu pienelle lavalle, mutta porukkaa riittää: oikealla, vasemmalla ja takana. Joka puolella. En ihmettele sitä lainkaan, sillä Spice Girls -paitoihin pukeutuneet siskokset ovat juuri niin karismaattisia kun heidän suosionsa antaa osoittaa. Miellyttävää, koskettavaa ja aitoa. Tässä esityksessä ei ole mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Intensiivinen keikka päättyy Jos mulla ei ois sua -duettoon, joka saa kylmät väreet hiipimään iholle. Tytöt poistuvat valokeiloista koruttomaan tyyliinsä, tekemättä numeroa itsestään. 

Illan viimeisenä esiintyjänä nähdään brittiläinen klassikkobändi GBH. Lähes 40 vuoden kokemus näkyy ja kuuluu. Hardcore-punkin pioneerit vetävät ammattitaidolla ja niinkuin solisti Colin Abrahall spiikissä ennen 50 what -biisiä toteaa: ”Age is just a number!” Tämä kiteyttää hyvin sen ajatuksen, että punkia ja tätä tapahtumaa rakastavat ihmiset tulevat vielä vuodesta toiseen palaamaan Lappeenrantaan.

LPRHC

Kiitos Huhtiniemi, nähdään ensi vuonna.




LISÄÄ JUTTUJA:

Marko Annala Musta lammas Paperi T – Paniikki