JD McPherson & Jukka Nousiainen

Lauluja marginaalista ja tien päältä

Helsingin Juhlaviikkojen 50-vuotisjuhla tarjosi vanhan koulukunnan rock ’n rollin ystäville antoisan illan Tokoinrannan majesteettisessa Huvilateltassa. Ulkoiset puitteet keikoille olivat enemmän kuin kohdallaan alkuillasta saapuessani Kallion suunnalta tapahtumapaikalle. Huvilateltta kuuluu ja näkyy kauas ja se on myös yksi merkki kesän päättymisestä.

Alueelle oli jo tullut mukavasti yleisöä nauttimaan illan avaajasta Jukka Nousiaisesta & Kumppaneista. Yleisömassassa silmiinpistävää oli farkkurotsien ja taakse sudittujen hiusten määrä. Pääesiintyjän JD McPhersonin rockabilly-vaikutteinen musiikki näkyi yleisössä ja tuoksui jo ilmassa.

Nousiainen on tämän vuosikymmenen yksi merkittävimmistä aikalaiskuvan tulkitsijoista. Kaiken kiireen ja itsekeskeisyyden keskellä kolmivarttinen pysähtymishetki teki toivon mukaan moneen kuulijaan vaikutuksen. Itse olen nähnyt Jukan muutamia kertoja soolona livenä, mutta en koskaan vielä bändin kanssa. Kumppaneiden kanssa osa biiseistä kasvoi aika järisyttäviksikin kokemuksiksi.

Huvilateltan iso äänimaailma ja Nousiaisen vähäeleiset ja humaanit sanoitukset loivat kontrastin, jossa menneisyys ja nykyaika kohtasivat. Etenkin keikan päättänyt komeasti soitettu uusimman levyn nimikkoraita Ei enää kylmää eikä pimeää loi taas uskoa parempiin aikoihin. Myös Jukan tehdas soi kauniin puhtaasti illassa. Nämä kaksi kappaletta nousivat setin kohokohdiksi. Tässä on myös ehkä Nousiaisen suosion salaisuus – melankolian keskellä on aina myös toivoa.

Vanha ja uusi maailma

Kaljanmittaisen tauon jälkeen oli aika siirtyä taas kellojen soidessa takaisin telttaan.  Ja nyt lavan edusta olikin jo täynnä vanhempaa herrasväkeä ja muutamia nuoremmanpolven edustajiakin.

Entisen kuvataideopettajan JD McPhersonin keikka oli omassa genressään taattua laatua koko rahalla. Keikalla kuultiin rouhevaa bluesia, 1950-luvun rock ’n rollia ja 1960-luvun surffikitarointia. Koko kattaus oli tiivistä musisointia, joten tilaa tauoille tai välispiikeille ei annettu. Läskibasson pyöritys lavalla toi mukavaa piristystä sekä visuaalisesti että musiikillisesti keikan kaareen. Kontrabasso tuo veikeyttä ja lämmintä soundia biiseihin etenkin livenä ja sitä on aina ilo kuunnella.

Let the Good Times Roll oli tämän setin avainbiisi. Yleisö vapautui ja sitä myöten myös koko bändin yleisilme muuttui entistäkin hymyilevämmäksi. Bossy taas oli tuiman rankka veto, jossa oli syvän ja likaisen etelävaltioiden soundia sekä jotain pahaenteistä. Piirpauken tunnetuksi tekemän Konevitsan kirkonkellojen kierto tuli hetkittäin mieleen tämän kappaleen aikana. Ja taas kerran saman illan aikana vanha ja uusi maailma kohtasivat. Kahden nomadin – Nousiaisen ja McPhersonin, keikat soivat kauniisti elokuun illassa, vaikkakin hieman eri aaltopituuksilla.




LISÄÄ JUTTUJA:

veitola anna puu