Flea – Happoa lapsille

Hullu underground-ulottuvuus

21.01.2020

Red Hot Chili Peppers on bändi, joka opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Tarkoitan musiikin kuuntelemista todella. Ymmärsin, että bändi on ollut olemassa jo pitkään, ja sillä on muutakin tuotantoa kuin ne biisit, jotka soivat radiossa tai Jyrkissä. Albumeitakin löytyi useampi, kuin se yksi kitisevän kovasta muovista tehtyyn koteloon tungettu cd, jonka olin saanut ostaa. Saattaisin hyvällä tuurilla löytää ne kirjastosta. Ymmärsin myös, että albumi on kokonaisuus, ja kappaleiden sanoihin ja kansitaiteeseen pääsi syventymään selaamalla levyn kansivihkosta. RHCP toimi minulle porttiteorian tavoin. Sen kautta löysin muitakin rockbändejä ja oma musiikkimakuni alkoi muotoutua.

Aussien maan Michael

Flean, eli Michael Balzaryn, eli Red Hot Chili Peppersien basistin ja perustajajäsenen muistelmateos sukeltaa 1970- ja 1980-luvun Hollywoodin hulluun undergound-ulottuvuuteen. Tuon ajan kuhiseva musiikkimaailma tuntuu orgaaniselta ja jopa hyvällä tavalla esihistorialliselta, jos sitä vertaa nykypäivän Youtube-, Instagram-, tai Tiktok-todellisuuteen, jossa lähes kuka tahansa voi tuottaa valmiin kappaleen kotoa löytyvän teknologian turvin, poistumatta edes omasta asunnostaan.

Happoa Lapsille alkaa 1960-luvun paahteisesta Australiasta, jossa Michael vietti varhaislapsuutensa. Tavallinen ydinperhearki heittää volttia, eikä laskeudu enää jaloilleen, kun Michaelin äiti rakastuu Walteriin, joka on, kuten Flea asian ilmaisee, ”beatniktrippailija”. Äiti lennättää lapsensa ja itsensä asumaan Walterin vanhempien kellariin New Yorkiin ja sieltä Los Angelesiin. Yhtäkkiä perheen arjesta katoavat normit ja rajat. Tilalle tulee vapautta, mutta myös arvaamattomuutta, päihteitä ja väkivaltaa. Walter on kontrabassoa soittava jazzmies, jonka järjestämissä jameissa musiikin tajunnanräjäyttävä voima muuttaa jotain nuoren Michaelin sisällä pysyvästi.

Michaelista kuoriutuu ensin vallaton katupoika, jonka reviiriä ovat Hollywoodin hämyiset sivukujat, sitten pikkuhiljaa taitava trumpetisti, ja lopulta Flea, lahjakas basisti, joka haluaa antaa musiikille kaikkensa.

Pompahtelevaa muistelua

Tarinaa kuljettaa isällinen, ja myös hengellinen, aikuisen Flean ääni. Se muistuttaa, että huumeet, itsekkyys ja ego voivat niellä ihmisen sielun, siinä missä hyvä kirjallisuus, lempeys ja yhteys musiikkiin voivat sen pelastaa. Pappa-Flea ei ole tylsimys, vaikka ei hekumoikaan liikaa kokaiinin rännittämisellä, pilven poltolla, tai pelottavan heroiinin houkutuksilla. Hän kuvaa realistisesti niiden viehätysvoimaa ja sitä todellisuutta, jota chilipippureiden kaikki perustajajäsenet ovat tuolloin eläneet.

Muistelmien rytmi on alusta lähtien hypähtelevää tajunnanvirtaa. Kappaleet ehtivät hädin tuskin alkaa, kun ne jo loppuvat. Tämä voi olla häiritsevää, mutta nyt kyseessä onkin Flea. Kenties hänen sisimpänsä, josta sanat pulppuavat, on rytmiltään pompahteleva. Fanityttönäkökulmastani katson oikeudekseni kirjoittaa kuin tuntisin Flean, joten oletan, että aiempi lause pitää luonnollisestikin paikkansa. Mutta miettikääpä nyt Fleaa, pikku kirppua. Miten muutenkaan hän voisi kirjoittaa kuin hypähdellen?

Flea kiittää suojelusenkeleitään useaan otteeseen siitä, että on selvinnyt huumeiden käytöstään hengissä ja terveenä. Hän listaa lempikirjojaan ja elämäänsä muuttaneita konsertteja, ja tekee kunniaa edesmenneille ja häneen voimakkaasti vaikuttaneille taiteilijoille, kuten Jaco Pastoriukselle, jota moni pitää maailman parhaana basistina. 

Lyhyet kappaleet, listat ja tarinan sekaan nykyhetkestä käsin huomioita tekevä kertoja tekevät muistelmien muodosta virkistävän erilaisen. Toki teoksessa muistellaan myös bändin ensimmäistä kitaristia, 26-vuotiaana heroiiniin kuollutta Hillel Slovakia, jonka ehdotuksesta Flea itse tarttui basson varteen.

Universumin järjestämiä yhteyksiä

RHCP:n tarina on kerrottu useaan kertaan, mutta äänessä on ollut bändin ulkopuolinen kirjoittaja, tai solisti Anthony Kiedis. Niinpä Flean muistelmat ovat olleet odotettua tavaraa. Bändillä on takanaan pitkä taival, ja Kiedisin yhdessä kirjailija Larry Slomanin kanssa kirjoittama Arpikudos (Scar Tissue 2004, suom. Hannu Tervaharju) on vain yksi näkemys kaikkeen.

Dave Thompson kuvailee kirjassaan Red Hot Chili Peppers – elämänkerta (Red Hot Chili Peppers: By the Way — The Biography 2004, suom. J. Pekka Mäkelä) bändin alkaneen sivuprojektina tai vitsinä, jota sen jäsenet eivät itsekään ottaneet vakavasti. Flea taas kirjoittaa, että asialla olivat jumalalliset voimat, jotka johdattivat oikeat ihmiset yhteen oikeaan aikaan. Anthonyn astuessa solistin kenkiin syntyi ensin Tony Flow and the Miraculously Majestic Masters of Mayhem, joka sitten kiteytyi chilipippureiksi.

Flean ja Anthonyn ystävyys näyttääkin kestäneen kaikki bändin matkalle mahtuneet myrskyt ja melskeet. Flea pysähtyy kerronnassaan usein kuvailemaan suhdetta vääjäämättömänä luonnonvoimana ja universumin määräämänä vastakohtien kohtaamisena.

Musiikin taika

Red Hot Chili Peppers mainitaan vain muutamaan otteeseen, eikä teoksessa päästä edes ensimmäisen albumin teon pariin asti, kun Kiedisin kirja puolestaan päättyy vuoden 1999 Californication menestyslevyn tunnelmiin. Happoa lapsille ei olekaan bändihistoriikki, vaan ajan, alakulttuurin ja sieltä ponnistaneen kaveriporukan nuoruusvaiheiden kuvaus.

Ennen kaikkea se on kuvaus Flean lapsuudesta ja ystävyydestä Anthonyn kanssa. Kiinnostaisiko tarina, jos kertojana olisi joku muu? Kenties ei, mutta omaelämäkertojen ja muistelmien saralla teos on virkistävän erilainen. Pönötys on korvattu jo aiemmin mainitulla iloisella pompahtelulla, ja kärsivän taiteilijan myytti kiitollisuuden, virheistä oppimisen ja itsensä kehittämisen eetoksella. 

Happoa Lapsille muodostaa henkilökuvan lempeästä, joskin ristiriitaisesta taitelijapersoonasta, joka on tietoinen omista toilailuistaan ja nöyrän kiitollinen nykyisistä, menestyksen tuomista etuoikeuksistaan. Flea uskoo musiikin parantavaan voimaan. Sen kautta ihmisen on mahdollista olla yhteydessä niin itseensä kuin olemassaoloon aidoimmalla mahdollisella tavalla. Hän onkin perustanut voittoa tavoittelemattoman Silverlake Conservatory of Music -järjestön, jonka tarkoituksen on järjestää lapsille mahdollisuus musiikin opetukseen. Tällaisen tyypin muistelmiin perehtyminen on fanitytölle lukukokemuksena viiden tähden arvoinen.

Flea – Happoa lapsille - muistelmat
suom. Ari Väntänen & Sirje Niitepõld

Like kustannus
Sivuja: 400


LISÄÄ JUTTUJA:

Children of Bodom, Medeia ja Ensiferum Mutant Year Zero Spintires: Mudrunner