Elämäni bändit

Tärkeintä musiikkia

28.06.2019
Teksti:

Toimittajamme kertovat vuorollaan teille rakkaille lukijoillemme omat musiikilliset mieltymyksensä kautta aikain. Aloitusvuoron saa Sara Korppila.

Nirvana

Nirvana, tuo taianomaisen portin musiikin maailmaan avannut bändi. Bändin löytäessäni elettiin aikaa, kun tyhjiä c-kasetteja sai lähikaupasta ja kirjastosta lainattiin sylikaupalla cd-levyjä. Yläkoululaiset korvani olivat sulaa ihastuksesta kuullessani radiosta näitä räkäisiä vokaaleja ja tarttuvia kitarariffejä ensimmäistä kertaa. Se oli samantien menoa.

Angstista teiniä Kurt Cobainin rosoinen ääni, kitarointi sekä rosoinen grunge- ja Seattle-meininki lohduttivat. En ollutkaan maailmantuskani kanssa yksin. Minulla oli Kurt, joka lauloi korviini kannettavasta cd-soittimestani vuorokauden aikaa katsomatta, Kristiä ja ilmiömäistä rumpali-Davea unohtamatta.

Nirvanan ensimmäinen albumi Bleach (1989) on edelleen tuotannosta vaikuttavin. Sen raskaus, ehta grungeus ja likaisuus toimivat vuodesta toiseen, eikä aika tunnu kuluttavan sitä laisinkaan. Lättyä sopii pyöräytellä niin iloon, suruun, siivotessa kuin lenkkipolulla. Erityisesti kappaleet School, Negative Creep sekä levyn viimeinen, alle kaksiminuuttinen kaahaus Downer varaavat edelleen tiettyä paikkaa sydämessä. Niissä tiivistyy Nirvanan koko olemus, hillitön ja aito tekemisen halu, soittamisen into, sekä riemastuttavan energinen melske ja metakka.

Fleshpress

Lahtelaisbändi Fleshpress on vivahteikas sekoitus sludgea, psykedeliaa, groovia, black metalin kylmiä sävyjä, jankkaavaa hidastelua ja mahanpohjaan asti porautuvia huutoja. Mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee?

Bändin ensimmäinen pitkäsoitto Fleshpress (2002) on laatuliejua alusta loppuun. Kappale Trust no one – Coming home on hengästyttävää räimettä, vokaalien ollessa ladattu täyteen raakuutta ja rujoutta. Rebuild/Crumble -EP (2010) on sekin timanttinen kokonaisuus, jolla kappaleet alkavat hiljaisen hitaalla kypsyttelyllä, kasvavat ja lopulta räjähtävät kutkuttavasti kuulijansa tärykalvoja päin.

Erityisen nautittavasti sisuksissa hytkähtää No Return -EP:n (2010) Spiral Filter -kappaleen lähtiessä vekkulisti liikkeelle. Meno on yhtä aikaa hykerryttävän svengaavaa ja raskasta. Kuunnellessa ei voi muuta kuin antautua raakojen vokaalien, avaruusmaisten suhinoiden ja groovaavien kitaroiden vietäviksi jonnekin synkkyyden pyörteisiin, jonne matkatessa huomaa kuitenkin hymyilevänsä. Olipa kyseessä albumin tai bändin keikan loppu, olo on yhtä aikaa puhdistunut ja pöllämystynyt. Paluu maan päälle voi kestää hetken.

Alcest

Musiikkivirtuoosi Neigen sooloprojektina alkaneen Alcestin musiikki häilähtelee jossakin maagisuuden rajalla ja sen yli. Toisinaan tämä todeksi käsitetty, fyysinen maailma tuntuukin unohtuvan jonnekin taustalle bändin musiikkiin uppoutuessa.

Alcestin tuotannosta on lähes mahdotonta nostaa esiin vain yhtä albumia. Julkaisujen tyylit vaihtelevat melkoisesti, bändin kuulostaessa kuitenkin joka kerta täysin itseltään. EP Le Secret (2005) on liki puhdasta ja tunnelmoivaa black metalia. Vokaalit ovat kurkkua repivää, joskin silti kaunista huutamista, joka tuntuu kumpuavan jostain alkukantaisista pohjamudista asti. Ensimmäinen pitkäsoitto Souvenirs d’un autre monde (2007) puolestaan tuo sieluun (uskoi sellaiseen tai ei) puiden välissä pehmeästi solisevan metsäpuron, visertävät linnut ja smaragdin sävyissä viheröivän kevään.

Alcestin musiikki on tulvillaan tarttuvia melodioita, jotka keinuttavat ja vyöryttävät kappaleesta toiseen. Kitarat muodostavat shoegazemaisen äänivallin, jonka laineilla vuoroin herkät ja vuoroin voimakkaina huudetut vokaalit sulautuvat osaksi muita instrumentteja. Keväisen albumin jälkeen Écailles de lune (2010) palaa jälleen black metalin juurille, kun taas Les Voyages de l’Âme (2012) on täynnä postrock- ja shoegazefiilistelyä puhtaine lauluineen.  Shelter (2014) on yhtä kuin auringon kultaiset säteet, meren rauhoittava kohina, kuin lämmin halaus rantahietikolla. Viimeisin pitkäsoitto Kodama (2016) kallistuu jälleen raskaampaan suuntaan.

Ranskankieliset sanoitukset eivät juurikaan kieltä osaamattomalle aukea, mutta tällä ei ole merkitystä. Melodiat ja äänet välittävät mielikuvia, tunteita ja fiiliksiä kielimuurin yli. Alcestia kuunnellessa päällimmäisin tunne on kuin kotiin tulisi. Kas näin asioiden kuuluu olla. Loppukaneettina mainittakoon, että +30 helteilläkin on mahdollista saada minuuttitolkulla kestävät kylmät väreet varpaista päälaelle asti. Tähän suosittelen erityisesti kappaleita Percées De Lumière sekä Oiseaux de Proie.

Queen

Queenin 14. albumi Innuendo on kulkenut mukanani alakoulusta asti. Jo tuolloin Freddie Mercuryn ja kumppaneiden meininki sai jalkani vipattamaan niin julmetusti, eikä asiaan ole tullut muutosta kymmenien vuosien jälkeenkään. Tuskinpa tulekaan.

Innuendo on tunnelmaltaan synkempi ja haikeampi. Albumilla on aistittavissa niin Freddietä ja Queeniä lähestyvä loppu. Innuendon äänittämisen aikaan Mercuryn sairaus oli pitkälle edennyt, mutta heikentynyttä kuntoa ei millään tavoin kuule musiikista. Päinvastoin vokaalit tuntuvat entistäkin voimakkaammilta ja kirkkaammilta, todella kaikkensa antavilta.

Vain muutaman minuutin kestävä Bijou jysähtää rintalastaan kaikella haikeudellaan ja koruttomuudellaan, vaikka kappaleen on kuullut elämän aikana satoja kertoja. Freddien kissoistaan kirjoittama Delilah puolestaan saa hymyn huulille ja karvahanurin voi lähes nähdä pyörivän Freddien esiintymisasujen keskellä karvat pöllyten. Jokaisen ihmisen puolestaan pitäisi kuunnella Don’t Try So Hard ainakin kerran elämässään. I’m Going Slightly Mad edustaa albumin rennompaa ja humoristisempaa puolta, eikä musiikkivideota katsellessa voi olla haikeasti hymyilemättä. Tai lauleskelematta mukana, innostumatta musiikista ja saamasta inspiraatiota.

Jos joskus oma elämä tuntuu tympeältä, turhalta eikä mikään onnistu, kannattaa kuunnella Innuendo alusta loppuun. Se palauttaa maan pinnalle ja muistuttaa, että meille jokaiselle on annettu vain yksi elämä.

Slowdive

Hattarapilven pehmeää ja utuista dream-poppia soittava Slowdive on ysäri- ja shoegazebändien parhaimmistoa. Maalailevat melodiat, kaikuefektit ja kitaravalleihin sulavat vokaalit tuovat mieleen luonnon, avaruuden sekä taivaan. Aivan erityisesti Slowdivea kuunnellessa mieli matkaa veden äärelle, auringon säteiden kultaamaan heijastukseen pienillä aalloilla. Kappaleet saavat huojumaan hitaasti puolelta toiselle, sulkemaan silmät ja tuntemaan kesän leppeän lämmön poskipäillä.

Pygmalion (1995) on Slowdiven albumeista kokeellisin ja ambientein. Rutti lähtee hitaasti liikkeelle ja kasvaa hiljalleen täysiin, joskin edelleen herkkiin ja unenomaisiin mittoihinsa. Sitä seuraava Crazy For You jatkaa haahuilevaa ja kaikuvaa linjaa, ja on kaikessa yksinkertaisessa junnaavuudessaan hypnoottista. Souvlaki-albumin (1993) When The Sun Hits puolestaan imeytyy jokaisella kuuntelukerralla suoraan kehon soluihin, saaden olon keveäksi ja pirskahtelevaksi.

Slowdive toimii loistavasti puun alla luonnonhelmassa nautittuna, yön tunteina peiton alla kuulokkeista kuunneltuna, illan rauhoittumishetkenä, kesäisessä paisteessa, syksyn piiskaavissa sateissa tai lumen narskuessa kenkien alla. Slowdivea kuunnellessa tuntuu kuin irtoaisi muutaman sentin maanpinnasta ja paino harteilta putoaisi hiukan. Ei lainkaan huono vaikutus.




LISÄÄ JUTTUJA:

After Dark