Dunkirk

Piinaavaa kauheutta

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä pätee kohdallani, koska viivästytin vuonna 2017 valmistuneen Christopher Nolanin ohjaaman Dunkirk-elokuvan katsomista lähes kahden vuoden ajan.

Oliko tämä kaikki odottamisen arvoista? Menenkö tässä arviossa liikaa historialliseen jaaritteluun? Elokuvan kehyskertomus keskittyy toisen maailmansodan vaiheeseen, jossa vuonna 1940 Dunkerquen ranta-alueen mottiin jääneet ranskalaiset, belgialais ja brittisotilaat – sekä muut kansallisuudet odottavat rannalla viimeistä kuoliniskua saartoa ylläpitäviltä saksalaisilta.

Lähes kaikki ympäröivät alueet Ranskasta on vallattu ja ainoa keino paeta on joko pääsemällä laivaan tai pakenemalla tumman veden syvänteisiin. Laivoja kuitenkin saapuu harvoin ja useimmat sotilaat jäävät katselemaan maailmaa niin kutsutun peilimaailman näkökulmasta – veden alta. Harmaalla rannalla makaa verettömiä ruumiita, joiden nukkemaisuus luo intensiivisen tunnelman erittäin syvästä epätoivosta.

Piristävä poikkeus

Elokuvan kuvapinta on visuaalista karkkia, jossa vaihtelevat erilaiset harmaan sävyt vähän värikkäämpiin sinisen sävyihin. Kuvaus on kaunista ja lähettää katsojalle signaalin siitä, että hän olisi itse osana tätä sodan kauheutta ja askeettista kaaosta. Dunkirkin tapahtumien fokus kuvataankin enemmän liittoutuneiden näkökulmasta, joten saksalaisten näkökulma jää ”näkymättömän vihollisen” rooliin.

Tämä oli mielestäni piristävä poikkeus, koska usein keskittyminen toiseen maailmansotaan tuo helposti myös halun tuoda esille sen julma vastapuoli, joka usein saattaa anastaa leijonanosan tapahtumien kuvailuista. Elokuvan aikajana kulkee mielenkiintoisesti tapahtumien palatessa hieman eteen ja taaksepäin, samat tapahtumat kuvataan useasta erilaisesta näkökulmasta – maalta, mereltä ja ilmasta.

Aikaisemmasta poiketen, erityisesti ilmataistelukohtauksissa saksalaiset pääsevät reilummin näkyville taistellessaan liittoutuneita vastaan. Liittoutuneiden hävittäjälentäjän Farrierin pääroolissa esiintyy Tom Hardy, johon elokuvassa pääosin keskitytään ilmataisteluita kuvattaessa. Allekirjoittaneelle ilmataistelukohtaukset ylläpitivät pinnan alla jatkuvasti kytevää jännitystä ja hermostuneisuutta koko elokuvan ajan. Kuitenkin myös meritaistelukohtaukset toivat tyylilajiin sopivalla tavalla oman klaustrofobisen tunnelmansa.

Merellä kuvatuissa kohtauksissa toimii myös toinen Nolanin vakionaamoista Cillian Murphy – tällä kertaa hieman raadollisemmassa, traumatisoituneen sotilaan sivuroolissa. Elokuvan päärooleja vievät useat henkilöt, mutta pääosin kohtauksissa keskitytään maajoukoissa palvelevaan Tommyyn (Fionn Whitehead) joka pyrkii eri tavoin selviämään Dunkerquen hiekkaisilla rannoilla, mutta myös armottomalla merellä.

Dunkirk on keskittynyt myös mielekkäästi siviilien elämään, jotka lähtevät tunteen palossa hakemaan kotimaansa sotilaita meren ylitse, Dunkerquesta, takaisin kotiin – luonnollisesti mukaan mahtuu myös miehitetyn Ranskan kansalaisia. Siviilien näkökulmaa kuvaavat kohtaukset onnistuvat autenttisesti ja tämän rakentavat onnistuneet näyttelijäsuoritukset: Mark Rylancelta, Tom Glynn-Carneylta ja Barry Keoghanilta, joiden suoritus voisi mainitsematta unohtua nimekkäämpien näyttelijöiden suoritusten alle.

Kriittisiä näkökulmia

Tapahtumat Dunkerquessa nähdään usein Iso-Britanniassa suurena kansallisena yhdentymisenä ja se on usein saanut jopa myytillisen aseman tietyissä piireissä. Esimerkkinä ajatus aikaisemmasta, että kaikki Iso-Britannian kansalaiset olisivat olleet innokkaita vapaaehtoisia lähtemään evakuoimaan sotilaita pois Dunkerquen rannoilta. Suurta yhdentymistä toki tapahtui ja ihmisten teot olivat vaikuttavia, mutta on muistettava, että kriittisempiäkin näkökulmia mahtuu mukaan.

Kriittisemmässä näkökulmassa onnistuu Nolan mielestäni hyvin, sillä veneitä pakkolunastettiin valtion käyttöön, jotta Dunkerquen rannoilta saataisiin evakuoitua mahdollisimman paljon ihmisiä pois – tämäkin tulee esiin Dunkirk elokuvan kerronnassa. Elokuvassa osoitetaan hieman kriittisempää kantaa siitä, että kuinka paljon resursseja käytettiin todellisuudessa sotilaiden pelastamiseen Dunkirkissä ja minkä maan kansalaiset laivoihin todellisuudessa mahtuivat kyytiin. Usein tällainen kriittisyys jäänee helposti kansallisuusaatteen tietyn muodon varjoon, joka heijastuu tiedostamatta usein sotaelokuvissa.

Dialogia on filmauksessa erityisen vähän ja erilaiset taustaäänet koostuvat Hans Zimmerin musiikista ja putoavien pommien sekä ammusten rätinästä – ne kertovat enemmän kuin yksikään dialogi – sanottavaa ei ole sodan kauheuksien keskellä. Samankaltaista piinavaa kauheutta on ainoastaan aikaisemmin saanut välitettyä loistava Wolfgang Petersenin ”Das Boot” – joka mielestäni lunastaa paikkansa parhaana sotaelokuvana koskaan.

Loppukaneettina: Ei ole kaukaa haettua, että kyseessä on Nolanin parhaista elokuvista – ellei jopa paras teos.

Christopher Nolanin Dunkirk on sotakriittinen elokuva, joka osoittaa sen, että äärimmäisessä tilanteessa täydentyy myös äärimmäinen tarve auttamiseen. Samalla se kuvastaa pitkäjänteisyyttä kauheuksien veitsenterällä ja kertoo tarinan niistä, jotka ovat haudattu Dunkerquen rantojen kultaiseen hiekkaan.

Dunkirk
Ohjaaja: Christopher Nolan

Genret: Sota / Draama / Trilleri


LISÄÄ JUTTUJA:

Valomerkki Splatoon 2 Late Night Comedy Island