Dream Theater Club Teatrialla

Tajunnan räjäyttävää progemetallia lavalla

22.01.2020

Progressiivisen metallin jättiläinen Dream Theater ulotti yllättäen kiertueensa Helsingin lisäksi myös pohjoisen synkkään kaupunkiin. Oulun Club Teatrialla kuultiin lauantaina 18. tammikuuta täyslaidallinen taidokasta ja tyylikästä metallia.

An Evening With Dream Theater -kiertueella bändi on aloittanut settinsä pääosin viime vuonna julkaistun räyhäkän albumin Distance Over Time biiseillä. Bändi juhlistaa kiertueella nyt myös jo 20-vuotiasta konseptialbumiaan Metropolis, Part 2: Scenes From a Memory, soittamalla sen kannesta kanteen.

Tiedän siis mitä odottaa, ja suuria yllätyksiä on tuskin luvassa. Ennakkotunnelmissa jännitystä herättää lähinnä, kestääkö laulaja James LaBrien ääni. Paikalla on todellisia Dream Theater -faneja, jotka ovat nähneet kaikki keikat Suomessa ja lähiseudulla. Edellisilla kerroilla ääni ei kuulemma ole ollut ihan kunnossa.

Pieni yllätys on kuitenkin porukan valtava määrä. Dream Theater ei ole ihan helpointa valtavirtaa, jonka kertsejä kiljutaan hurmiossa kitarisat punaisena. Progemetallia katsotaan hyväksyvästi rytmissä nyökytellen, taitavia sooloja ihaillen.

Ensimmäinen näytös

Tunnelma tiivistyy, kun kello lähenee puoli yhdeksää. Saattelen kuvaajan kaukaloon ja jään röyhkeästi hyvälle paikalle. Bändi täräyttää keikan käyntiin Untetheret Angelilla. Lavalla ja yleisössä on heti valtavasti energiaa. LaBrien ääni kestää ja sekopäisen näköinen Jordan Rudess koskettimissa osoittaa, että kiipparin ei aina tarvitse jäädä taustalle seinäruusuksi.

Jordan Rudess koskettimisssa.

Uudet reippaat biisit toimivat heti alkuun. Ensimmäiseen aktiin kuuluu vain kuusi kovaa biisiä – Distance Over Timen tähtihetkiä sekä pari vanhempaa viisua. Soolot ja instrumentaaliosuudet ovat pitkiä. Laulaja LaBrie pitää odotellessa itsensä ja äänensä kohtalaisen hyvässä vireessä kiertämällä lavaa.

Teatria on haastava paikka miksaajalle, mutta eipä nillitetä. Soundit paranevat tuoppi kerrallaan ja kotona voi sitten fiilistellä kuulokkeet päässä. Nyt ollaan rokkikeikalla.

Odottamani Paralyzet jäi tällä kertaa kuulematta – ja toki moni muu. Ensimmäisen setin päättää valtava, livenä varmasti yli kymmenminuuttinen Pale Blue Dot. Tätä on Dream Theater!

Bassotaituri John Myung.

Tunti vierähti hetkessä ja bändi antaa jaloille ja rakoille armoa pitämällä pienen tauon ennen toista aktia. Miesten vessaan on kymmenien metrien jono, mikä kertonee uroiden suuresta määrästä. Porukasta näkee, että Dream Theateria on kuunneltu ainakin se 20 vuotta. Nämä eivät ole teinibileet.

Pasma, Merja Penttilä ja Mika Hämäläinen. Porukkaa oli saapunut paikalle ympäri Suomen. Mika kertoo, että Dream Theterin keikalle lähdettiin Lempäälästä asti.

Toinen näytös

Toinen setti on varattu juhla-albumille. Metropolis, Part 2: Scenes From a Memory on ehdoton konseptialbumeiden klassikko. Levy kertoo tapetun Victorian kurjan tarinan ja uppoaa paikoin melkoisen spiritistisiin tunnelmiin.

Albumi nosti aikoinaan Dream Theatterin uusien yleisöjen tietoisuuteen. Puritaanisimmat fanit syyttivät levyä kaupallisuudesta, mikä nykypäivänä tuntuu oudolta. Jostain syystä en ole jaksanut kuitenkaan levystä aiemmin innostua.

Nyt livenä biisit ja kokonaisuus toimii. Bändi on huimassa vedossa, ja albumin synkkään maailmaan uppoaa ihan uudella tavalla. Virtuoosimaisen taitava soitto on käsittämätöntä nähtävää ja kuultavaa.

Kitaristivelho John Petrucci keskittyy vain oleelliseen, eli otelautaan ja sormiinsa. Se riittää, ja unohdun välillä seuraamaan hypnoottista soittoa. Kukaan ei jaksaisi pelkkää teknisellä taidolla brassailua – ei ainakaan kolmea tuntia. Tähän tarvitaan myös mielikuvitusta ja pettämätöntä tyylitajua.

Kitaravelho John Petrucci.

Visuaalit taustalla jäävät jostain syystä melkein huomiotta, mutta LaBrie pitää vimmattua rokkimeininkiä yllä. Rudess nappaa välillä kitaramallin syntikan kouriinsa ja villitsee raivoisalla lavamenollaan.

Ja miksei Dream Theateria voisi laulaa mukanakin. Ainakin Beyond This Lifen porukka osaa ulkoa ja tietenkin keikan loppuosan tunnelmallisen hitin The Spirit Carries Away.

Taustakankaalle heijastetaan sanat The End, ja memory on päättynyt. Olipahan melkoinen veto!

Mike Mangini näyttävän rumpusetin takana.

Bändi soittaa vielä loppuun At Wit´s Endin, mikä nyt ei enää jaksa tuntua miltään. Takki on tyhjä kolmituntisen metallikokemuksen jälkeen. Hyväntuulinen yleisö kiittää spektaakkelista ja ylisanoja tipahtelee korviin narikkajonossa. Rokkivuosi Oulussa alkaa vahvasti. Tätä on vaikea ylittää.




LISÄÄ JUTTUJA:

yup Deep Purple The Nice Guys