Death’s Gambit

Kuolema ei tykkää niistä jotka eivät kuole

Kun Dark Souls tuli, se muutti toiminta-RPG-pelien kaavaa rytinällä. Soulspelien vaikutteita on nähtävissä nykyään monien pelien ja peligenrejen kanssa. Osa onnistuu ottamaan vaikutteet hyvin käyttöönsä, osa taas ei. Arvosteltavana oleva Death’s Gambit on ehkä siinä välimaastossa.

Kaikki alkaa taistelukentällä pelin protagonistin Sorunin kaatuessa taistelussa. Kuolema on vain alku, kun pelaaja kohtaa itse Kuoleman ja tekee hänen kanssa sopimuksen elämänsä jatkamisesta. Kuoleman näkökulmasta katsottuna valtakuntaa vaivaava kuolemattomuus on hieman ikävä asia, se kun tappaa bisneksen. Näin ollen Sorunin matka siis jatkuu kuolemattomana, muita kuolemattomia tappaen.

Tarina tarjoaa parit juonenkäänteet ja muutaman mielenkiintoisen “mitä ihmettä nyt oikein tapahtuikaan” -hetken sekä jonkin verran eksistentialistista pohdintaa elämän luonteesta. Kaikki kuolee lopulta. Ja lopulta myös tarina tuntuu aika yhdentekevältä, vaikka se onkin Sorunille astetta henkilökohtaisempi, kuin soulslike-peleissä juoni on yleensä ollut.

Sirpalefarmi

Kuoleman pyövelin roolin ottanut Sorun etenee henkilökohtaisella matkallaan taistellen vihollisia vastaan hyvin paljon souls-pelien hengessä, mutta 2D-tasoloikan näkökulmasta katsottuna. Joku voisi melkeinpä sanoa “2D Dark Souls”, eikä olisi osunut hirveän paljon ohi maalistaan, niin paljon peli hakee inspiraatiota tuosta sarjasta, ihan valikkografiikoita myöten. Visuaalinen tyyli on kuitenkin melko upeasti toteutettua pikseligrafiikkaa, jota on kyllä valehtelematta ilo katsoa.

Pelaaja voi rakentaa useamman hahmoluokan ympärille, jotka käyttävät vähän erilaisia aseita ja aseet skaalautuvat hahmon attribuuttien ympärille tuttuun tapaan. On strength- ja finesse-aseita, sekä tietysti intelligence-loitsuille ja niin edelleen. Hahmoaan voi viedä toki joka paikan höylän suuntaan, mutta kuten yleensä, kannattaa valita se yksi pääattribuutti, jonka ympärille hahmonsa rakentaa ja käyttää siihen sidottuja aseita.

Taistelussa Sorunille karttuu “shardeja”, jotka ovat tämän pelin sieluja ja valuttaa tasojen nousuun, tavaroiden ostoon ja varusteiden päivittämiseen. Kuollessa ei kuitenkaan tiputeja shardeja maahan, vaan parantavina tavaroina käytettyjä feeniksin höyheniä, jotka ovat tämän pelin Estus flaskeja. Käyttämänsä höyhenet voi myös valita ja erilaisilla höyhenillä on vähän eri tarkoituksiin ja pelityyleihin sopivia efektejä, sekä höyheniään voi uhrata väliaikaisesti saadakseen hahmolle buffeja.

Death’s Gambitissa iso aika vietetään taistellen ja siihen nähden en oikein ikinä päässyt täysin sisälle sen taistelumekaniikkaan, enkä voi väittää olevani täysin tyytyväinen siihen. Perusvihollisia vastaan taisteluissa pärjää vielä ihan hyvin, mutta pomotaisteluissa tuntui etenkin, että kaksi ulottuvuutta ei vain riitä, vaikka pomot eivät aina välttämättä kovin vaikeita olleetkaan.

Pelin kontrollit vaativat hiukan sulattelemista ja totuttelun jälkeenkään ne eivät valitettavasti olleet niin tiukat kuin olisi toivonut. Ja ohjaimella pelatessa ja etenkin 2D-tasolla liikkuessa analogisen tatin käyttäminen oli aivan hirveää. D-pad oli varattu souls-pelien tyyliin tavaroiden vaihtamiselle, mutta olisin kyllä mieluummin ohjannut sillä.

Taistellessa kunnollinen iskujen väistäminen tuntui olevan välillä liian vaikeaa ja vahinkoa ikään kuin vuotavan hahmoon. Varmin tapa edetä pelissä olikin aina olla hieman aluetta korkeammalla tasolla, joten grindausta oli pakko harrastaa.

Useimmat varmaan pelaavat PC-pelinsä Xbox-ohjaimella, mutta koska itsellä ei semmoista ole jouduin turvautumaan PS4:n ohjaimeen ja se ei toiminut suoraan pelin kanssa, vaan vaati erillisen mapper-ohjelman, joka toi omat haasteensa. Toivottavasti PC-versioon tulee suora tuki PS4-ohjaimelle vielä myöhemmin, varsinkin kun peli on olemassa myös PS4:lle.

Valtakunnan surullinen tila

Kuoleman juoksupoikana toimiessaan Sorun tutustuu erilaisiin alueisiin, joilla kaikilla on oma visuaalinen tyylinsä, omia vihollisiaan ja niin edelleen. Jälleen kerran hattua on nostettava pelin graafiselle suunnittelulle, sillä alueet ja viholliset ovat hienoa katsottavaa ja tuovat mukavasti vaihtelua peliin, vaikka sen ydin pysyy samanlaisena.

Peli ei ole kovin pitkä, vaan sen pystyy pelaamaan muutamassa hieman pidemmässä sessiossa parin päivän sisällä, tai säästellen viikossa. Tähän voi vielä lisätä hieman enemmän aikaa, jos pomotaistot haluaa uusia legendary matcheina, tai etsiä alueihin piilotettuja salaisuuksia ja kaikki tavarat. Ja perinteisesti New Game+ on tarjolla pelin läpäisseille.

Death’s Gambitia voi kyllä suositella pienellä varauksella souls-peleistä pitäville. Itse en pelistä ehkä ihan saanut irti sitä mitä toivoin. Omalla kohdalla taistelusta puuttui “se jokin”. Tasoloikan puolesta taas parempiakin 2D-tasoloikkia pienin souls-elementein on kyllä nähty. Audiovisuaalinen toteutus tosin kompensoi Death’s Gambitin tapauksessa paljon sen muita puutteita. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kokemus on enemmän positiivisen puolella.

Death's Gambit
White Rabbit

Genre: Toiminta RPG
Ikäraja: 16
OSTA PELI
Testattu: PC
Saatavilla: PC, PS4
Pelattu: Peli läpi acolyte of death -hahmoluokka, jossa meni noin 13 tuntia.
Julkaisija Adult Swim Games


LISÄÄ JUTTUJA:

Tobii EyeX Schjerfbeck, Helene Mustataustainen omakuva Time Recoil