Bohemian Rhapsody

Kaksi tuntia kuvitettua musiikkia

Olipa kerran poika nimeltään Farrokh Bulsara, joka sattuu astelemaan juuri oikeaan aikaan juuri oikean bändin keikalle, ja sanomaan juuri oikeat sanat päästäkseen täyttämään juuri sopivasti vapautuneen laulajan paikan. Bändin nimi vaihtuu Queeniksi ja pojasta kuoriutuu pikkuhiljaa Freddie Mercury, yksi kaikkien aikojen parhaista laulajista ja esiintyjistä.

Bohemian Rhapsodyn (2018) tarina puksuttaa eteenpäin kuin luotijuna öljytyillä kiskoilla. Rami Malek on sovitellut Mercuryn vaikeasti täytettävät saappaat jalkaansa huolella, eleitä, maneereja ja ryhtiä myöten. Vähempää ei voinekaan vaatia. Kun vauhtiin on kerran päästy, rikkomattomalla itseluottamuksella varustettu bändi nappaa levytyssopimukset ja valloittaa mantereen toisensa jälkeen ilman suurempia vastoinkäymisiä. Jopa sävellystyö vaikuttaa sujuvan kuin korkeamman voiman ohjauksessa, aivan kuin Brian May (GwilymLee), Roger Taylor (Ben Hardy) ja John Deacon (Joseph Mazzello) välillä itsekin hämmästyisivät sointujen tipahdellessa perätysten musiikin historiaa muuttavaan järjestykseen. Lähes koko elokuvan ajan jatkuva pikakelaus ärsyttää ja tekemisen helppous tuntuu paikoin epäuskottavalta. Luova työ voi toki parhaimmillaan olla kuin luonnonvoimille altistumista, ja Queenin tapauksessa on selvää, että oikeat henkilöt yhdessä saivat aikaan jotain, mihin yksin ei olisi mahdollista yltää.

Henkilökuvauksen haamurajoilla

Bohemian Rhapsodya mainostetaan Mercuryn tarinana. Valokeila onkin koko elokuvan ajan vain ja ainoastaan hänessä, muiden bändin jäsenten tipahtaessa sivurooleihin. Draaman kaari rakennetaan hänen valintojensa kautta, niin hyvien kuin huonojenkin. Huonojen osuutta korostetaan, jotta saadaan luotua alho, josta bändin on sitten noustava. Se kuitenkin luodaan vain Mercuryn kustannuksella, kun bändin muut jäsenet odottelevat tyynesti tuhlaajapojan paluuta.

Käsikirjoitus ottaa vapauksia tapahtumien todellisen järjestyksen suhteen ja tavoitteena tuntuu olleen ensisijaisesti ehjä kokonaisuus, jolle saadaan rakennettua positiivinen loppuhuipennus. Sellaisena toimii vuoden 1985 Live Aid -konsertti, jonka kuvaus on toteutettu hyvin ja huolella, jokaista pianon päälle aseteltua Pepsi-mukia myöten. Elokuvan viimeisiä minuutteja katsellessa unohtaa, että kyseessä on yhä todellakin elokuva, eikä Queenin livetaltiointi. Malek loistaa, ja liikuttumiselta on mahdoton välttyä.

Upean lopun tieltä voi uhrata joitain faktoja, mutta vaarana on, että historiaa kirjoitetaan uudelleen liiankin sievästi ja tarkoitushakuisesti. Positiivuus on toisaalta myös elokuvan vahvuus. Mercuryn henkilökohtainen kohtalo lienee tuttu lähes kaikille. Vahva ja valovoimainen Freddie taas on se hahmo, joksi Bulsara hänet loi ja näin hän kenties toivoisi meidän sen, tai itsensä, muistavan. Silti olisi toivonut, että taitelijan kuva olisi maltettu piirtää syvemmin. Bohemian Rhapsody ei ole totuudenmukainen henkilökuva, eikä se ole dokumentti. Se on kuvitettua Queenin musiikkia, josta on vaikea olla pitämättä, jos pitää Queenistä, ja kukapa ei pitäisi, kun musiikki on yhä edelleen niin vahvaa, että se kykenee kannattelemaan keskinkertaisesti ja turhan turvallisesti toteutettua elokuvaa siihen saakka, että katsoja poistuu teatterista vaikuttuneena.

Bohemian Rhapsody
Bryan Singer



LISÄÄ JUTTUJA:

Twin Peaks Roky Hill & The Garden Of Daggers