Vegaania mustaamakkaraa ja muita legendoja

Stella Polaris tuli Tampereelle ja toi vipinää sekä vanhoihin että upouusiin merkkitapauksiin.

Kolme näyttelijää seisoo lavalla hulppeissa puitteissa iltaa viettävän tamperelaisyleisön edessä. Viiniä ja iltapalaa tarjoillaan halukkaille pöytiin, ollaanhan teatteriravintola STATE:ssa tai “Viihdepalatsissa”, kuten uusin nimi kuuluu. Stella Polaris goes Paikkakunta -kiertue on saapunut kaupunkiin.

Illan shown kehyksenä on Tampere ja tamperelaisuus. Tobias Zilliacus tiedustelee yleisöltä, kuinka moni on kotoisin Tampereelta ja ketkä asuvat kaupungissa tällä hetkellä. Zilliacus kertoo itse olevansa lähtöisin Hangosta. Niina Sillanpää on Tervakoskelta, “hämäläistyttö siis” ja Jussi Vatanen Sonkajärveltä Savosta.

Paikallaolijoiden kotikontuja laitetaan tarkemmin kartalle käyttämällä näyttelijän kehoa Suomi-neitona. Käden ohjaama aaltoliike ohjaa yleisöä huutamaan oma kotikuntansa, kun ollaan sopivalla korkeudella. Täytyykö mun tosiaan huutaa “Kerava”?, parahdan seuralaiselleni. Myöhästyn, niin nopeasti käsi siirtyy Helsinkiiin.Jussi Vatanen ja Niina Sillanpää Stella Polaris

Ensimmäinen improvisointinumero alkaa otoksilla tyypillisestä tamperelaisuudesta, ja yleisön toiveesta vastakohdaksi valikoituu kukas muukaan kuin tyypillinen turkulainen. Tapahtumapaikaksi ehdotetaan heti jäähallia. Vanhat stereotypiat nauttivat kestosuosiota.

Vatasen esittämä hidas, välitön, leuhka ja juntti tamperelainen kohtaa vuoronperään sulkeutuneen, jumalaisen, kovaäänisen sekä snobin turkulaisen Sillanpään tulkitsemana. Vatanen keksii tehdä itsestään jäähallin johtajan, jonka pakeille turkulainen on tullut työhaastattelun merkeissä. Zilliacus seuraa pöydän äärestä, kun esiintyjät lukevat ääneen yleisön kertaalleen antamia luonteenpiirteitä lunttilapuistaan. Jouhevampaa olisi ollut laittaa Zilliacus ohjaamaan kohtausten etenemistä.

Hidas tamperelainen haluaa nähdä jumalaisen turkulaisen sisääntulon kahteen otteeseen, kun taas juntti manselainen kyllästyy yhtäkkiä koko tapaamiseen ja alkaa mutustaa mustaamakkaraa. “No jos alat rillaa, ni paikka on sun!”, huudahtaa hän lopulta Jutila-kohtauksessa.

Ratikkamatka Pikku Kakkosen tapaan

Näyttelijäkolmikko tiedustelee asiantuntijayleisöltään, kuinka monta metriä mustaamakkaraa keskimäärin kuluu vuodessa per nuppi. “Onks olemassa vegaania mustaamakkaraa? …No tästä hiljaisuudesta voi päätellä jotakin”, hankolainen arvaa.

On ajankohtaisten aiheiden vuoro. Yleisö äänestää ratikkarahojen ja delfinaarion lopettamisen väliltä ratikan. Myös delfiini-numero kuullaan jälkeenpäin, ja se on juuri niin melodramaattinen, mitä pelkäsinkin. Huumorissa kun on parasta se, että se vie kauas arkisista murheista.

Vatanen keksii, että ratikan tultua hänen ei tarvitse enää ajaa kaupungin halki. Zilliacus komppaa, että jatkossa asuntojen arvo nousee. Miten hymyilyttävän epätamperelaisesti ajateltu. Ajankohtainen aihe tuo esiin sen, miten vaikea on päästä sisälle vieraan paikkakunnan mentaliteettiin. Perusteellinen taustatyö ei kuitenkaan ole improvisaatiossa tarkoituksena. Pienet harhalaukaukset vain alleviivaavat tyypillistä tamperelaisuutta, joka on toki jatkuvassa muutoksessa, päätettiinhän se ratikka Tampereelle hommata.

Jussi Vatanen on kerännyt mainetta komediatähtenä ja on varmasti myös kiertueen yleisömagneetti. Pelkkä hänen äänensä on hauska, ja näyttelijän ihka elävä läsnäolo saa oman kahden naisen seurueeni hihittelemään teinityttömäisesti.Jussi Vatanen Tobias Zilliacus

“Haluisitteko lähteä vähän Uittotunneliin?”

Teatteri-improvisaatiossa vaihtuvat sketsit koostetaan erilaisilla tekniikoilla, joista yksi tyypillisimpiä on tyylilajin vaihtuminen lennossa. Ratikkamatkakin nähtiin Viihdepalatsissa sekä porno-, suomifilmi-, kauhu-, musikaali- että Pikku Kakkoseksi versioituna. Nähtiinpä lavalla myös tarina naispuolisesta Juicesta, joka työskenteli keskuspaloasemalla.

Tampereella koko ikänsä asuneilta yleisön asiantuntijoilta kerättiin tärppejä viimeisiin kohtauksiin. Samalla junan tuomat ja nuorempi polvi oppi uutta rakkaasta kotikaupungistaan. Kuten että täällä on ollut baari nimeltä Cabaret Oscar, jonka yläkerrassa on esiintynyt “tummaihoisia strippareita”. Teinit kuluttivat aikaansa kiertämällä “Raatsaa” eli Raatihuonetta. Lempipaikoikseen ja turisteille näyttämisen arvoisiksi yleisö nimesi mm. Kaupin metsät, Tammerkosken alueen ja Uittotunnelin. Illan aikana nähty ja kuultu nivottiin lopussa hauskasti yhteen. Kansalaissota yhdistyi delfiineihin ja Juicen ja Cabaret Oscarin tapaiset legendat heräsivät hetkeksi eloon.

Lauletut osiot rikkoivat muuten hilpeää tunnelmaa surumielisyydellään. Samalla livenä nähty improvisointi saa aina nostamaan henkistä hattua näyttelijöille heidän rohkeudestaan laittaa itsensä likoon. Improvisaatioteatteria muistan nähneeni ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa televisiosta, kun ohjaaja Neil Hardwick ohjasi nimekkäitä Ryhmäteatterin näyttelijöitä Nyhjää tyhjästä -ohjelmassa.

Stella Polariksen esityksiä en ole aikaisemmin nähnyt, mutta se toi mieleeni tv-studion lavan tunnelman. Tampereella tutuksi on tullut baareissa esiintyvät improryhmät. Baarissa tunnelma on parhaimmillaan hikinen ja riehakas. Stella Polariksen show’sta fyysisemmän ja sähäkämmän olisi ehkä tehnyt suurempi esiintyjien määrä. Tai sitten yleisö vain oli tamperelaisittain hidasta.

Tuulensuun vanha palatsi loi arvokkaat puitteet hienolle esiintyvän taiteen muodolle arki-iltana. Tarjoilija palveli huomaavaisesti ja esityksen jälkeen silmin nähden tyytyväinen yleisö jäi vielä kuvaamaan kohteliaita esiintyjiä Viihdepalatsin aulaan.

Stella Polaris goes Paikkakunta Viihdepalatsi Teatteri State improvisaatio

Stella Polaris goes Paikkakunta -kiertueen esiintyjät Tampereen Viihdepalatsin aulassa. Musiikista vastasi Jouni Kannisto (vas.).




LISÄÄ JUTTUJA:

Mad Success, Tuomas Milonoff, Riku Rantala Rammstein Paris