Valheet ja viettelijät – kaunista pintaa teatteriyleisölle

16.09.2016
Teksti:
Kuvat:
K

Pierre Choderlos de Laclos´n kirjeromaani Vaarallisia suhteita (1782) on sovitettu lukuisia kertoja näyttämölle. Herkullinen ihmissuhdepeli on innoittanut elokuvan tekijöitä vuosikymmenestä toiseen. Kertomus häikäilemättömyydestä ja juonittelusta on kestänyt aikaa. Odotukset ovat korkealla, kun Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön syyskausi leimahtaa käyntiin silmiä hivelevällä väriloistolla. Pertti Sveholmin ohjaaman Valheet ja viettelijät -epookin ensi-ilta oli 10. syyskuuta.

Ensi-ilta teatterissa on aina hieno kokemus. Tunnelma on tavallista juhlavampi. Paikalla on silmäätekeviä ja tilaisuuteen on pukeuduttu. Alkuteos ja elokuvasovitukset ovat kiehtoneet kieroa mieltäni aiemminkin, ja alan heti lämpiössä hakea tunnelmia ja viistoja yhtäläisyyksiä oululaisen ylemmän keskiluokan ja ranskalaisen yläluokan käyttäytymispelien välillä. Poliittista eliittiä on kutsuttu paikalle oikealta ja vasemmalta. Enempää kantaa ottamatta voin sanoa, että kaikki näyttävät vaatteet päällä samalta, ja viinilasin jalasta pidetään kiinni. Jotkut suomalaiset pitävät teatteria elitistisenä… nyt on pysäytettävä tajunnan virta, ja mentävä saliin katsomaan, mitä näkökulmia ovat valinneet dramatisoija Juha Kukkonen ja ohjaaja Pertti Sveholm.

Näytelmä on visuaalisesti yhdellä sanalla upea. Kalle Nurmisen lavastama yksityiskohtainen rokokoo-interiööri ja Pasi Räbinän hieno puvustus eivät jätä moitteille sijaa. Näkyvästi pyörivä lavastus vaihtaa tilan sujuvasti toiseksi, ja on ratkaisuna toimiva. Liikkeen ja valaistuksen ajoitus on saumatonta.

Alkukuvassa alaston Kreivi de Valmont (Kari-Pekka Toivonen) puetaan ja ehostetaan peliin valmiiksi. Tästä alkaa älytön kohkaaminen ja häsellys. Alkuun mistään on vaikea saada otetta, mutta pian hahmottuu mistä on kysymys. Tarinassa entiset rakastavaiset, Kreivi de Valmont ja Merja Larivaaran esittämä Markiisitar de Merteuil pelaavat säälimätöntä peliä ihmisillä ja heidän suhteillaan. Motiivina on silkka turhamaisuus, ja häikäilemätön valtataistelu. Tärkeimpinä pelinappuloina ovat uskovainen ja hyveellinen Madame de Tourval (upea Linda Zilliacus) ja nuori viaton Cécile de Volanges (Aksa Korttila). Viattomuus yritetään turmella hinnalla millä hyvänsä, ja palkintona on voittopisteet valloituksista ja onnistuneista juonista.

Lähtökohtaisesti herkullinen asetelma pilataan heti alkuunsa. Pertti Sveholm on päättänyt tehdä Valheista ja viettelijöistä farssia. Nuori Cécile on kömpelö karikatyyrimäinen hupakko, jonka kompastelu on toki ihan hauskaa. Juoksentelua ja pieniä kaksimielisyyksiä riittää, ja olo on kuin kesäteatterissa, jossa on valtaisat puitteet. Näyttelijät ovat uskottavia ja raikkaita, mutta jotakin syvyyttä hahmoihin olisin kaivannut.

Ajatuksena on ollut tehdä lähes puhdasta viihdettä, mikä sinänsä on ihan hyvä lähtökohta. Toisaalta aihe olisi ollut herkullinen peili nykyajan pinnallisille ja narsistisille arvoille sekä eriarvoistuvalle yhteiskunnalle. Valheet ja viettelijät sijoittuu aikaan juuri ennen Ranskan vallankumousta. Sveholm korostaa, että ylimystön korruptoitunut valta päättyi giljotiinin alla, ja näistäkin pelailevista ja peilailevista nukeista tuli puuteroituja päitään lyhempiä. Olisiko tässä viittauksia nykyaikaan, vai miksi näkökulma oli valittu?

Väliajalla kutsuvieraille tarjoillaan teeman mukaisesti kuohuvaa ja kauniita suklaakonvehteja. Ulkopaikkakuntalaiset ihmettelevät, etteivät oululaiset anna väliaplodeja. Koko näytelmän aikana niitä kuullaan vain kerran, kun vanhempi ylimystörouva Madame Rosamonde (Tuula Meisaari) kertoo, että kun valtakunnalla menee huonosti, on ylhäisö pelastettava ensin. En lähde arvaamaan, kummalta puolelta katsomoa suosionosoitukset tulivat – oikealta, vai vasemmalta.

Lopun alussa kerronta tiivistyy 

Toinen puoliaika lähtee ensimmäistä intensiivisemmin käyntiin ja säheltämistä on heti vähemmän. Suurieleiset hahmot ovat jo tuttuja, ja heiltä tietää mitä odottaa. Ensimmäinen puoliaika oli kuin pelkkää esinäytöstä lopullisille tapahtumille. Vallankumousteemasta voi olla montaa mieltä, mutta Valheiden ja viettelijöiden loppu on koskettavaa ja komeaa teatteria. Pinnallisen hömpötyksen korvaavat suuret kuvat ja tunteet. Taidehistorian harrastajat ehkä löysivät jotain tuttua kuvasta, jossa trikolorit heiluivat. Lopetus on hieno, ja pelastaa, minkä nyt vielä voi. Odotin näytelmältä kokonaisuutena jotakin paljon väkevämpää.

Aplodien aikana yritän saada kiinni yleisön rytmistä ja mielialoista. Käytöstavat ovat tärkeitä, ja tunteiden osoittaminen on rahvaanomaista, joten en aisti juuri mitään. Lyön käsiä yhteen upealle visuaalisuudelle, hienoille näyttelijöille ja nostattavalle lopulle – sekä sille, että rakkaus olisi voinut voittaa.

 

Valheet ja viettelijät

Kuvassa Eppu Pastinen, Kari-Pekka Toivonen ja Aksa Korttila

Valheet ja viettelijät

Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä

Ensi-ilta 10.9.2016

Kesto noin 2t 30 min sisältäen väliajan

Ohjaus Pertti Sveholm

Rooleissa Merja Larivaara, Kari-Pekka Toivonen, Linda Zilliacus, Tuula Meisaari Anne Syysmaa, Aksa Korttila, Eppu Pastinen, Jyri Ojansivu, Merja Pietilä, Antti Kyllönen, Emilia Nurmela ja Roope Sulkala

Alkuteos Pierre Choderlos de Laclos

Valheet ja viettelijät teatterin sivulla.

 

 




LISÄÄ JUTTUJA:

Kesän kerran mentyä Kirotun kirjan vartija Pessi ja Illusia