Ultima IV: Quest of the Avatar

Aavistus roolipelaamisen historiaa

Otetaan aikakone ja hypätään pelaamisen historiaan, hämyiselle kahdeksankymmentäluvulle ikonisen Lord Britishin roolipelisarjan seuraan, jossa on tarkoituksena nousta hyveellisyyden ruumiillistumaksi. Kyse on Ultima IV: Quest of the Avatarista. Siinä missä roolipeleissä ei yleensä niin tarkasti moraalin perässä kuljeta, neljäs Ultima otti erilaisen suunnan ja teki siitä päätarkoituksen. Nyt johdatetaan pelaaja kohti hyveellisyyttä. Vaan toimiiko peli enää nykyään?

MS-DOS ei ollut se alkuperäinen alusta mille Ultimat kehitettiin, joten DOS-versiot ovat aina olleet alkuperäiseen versioon nähden ominaisuuksiltaan vajaita. Tämä on ilmentynyt lähinnä kamalalla tai ihanalla (valitse sinä), CGA-grafiikalla ja kunnollisten ääniefektien tai musiikin puuttumisena. Ultima IV toi pelaajien silmille hieman armahdusta, sillä nyt väripaletti nousi CGA:n neljästä väristä EGA:n kuuteentoista. Ääniefektit toteutettiin toki jatkossakin yhä PC-piipperillä, mutta sehän kuuluu vaan tämän ajan retron henkeen. Graafinen muutos oli kuitenkin jo sen verran suuri, että tässä vaiheessa Ultiman pelaaminen ei enää tuntunut siltä, kuin pelaajan silmiin olisi työnnetty vertauskuvallisia veitsiä. Vaikka pakko myöntää, että olen kyllä aina sairaalla tavalla tykännyt kovin paljon myös CGA-pelien graafisesta tyylistä ja jopa niiden paletista, mutta olenkin kai sillä tavalla hieman viallinen.

Roolipeleillä on yleensä tyypillistä, että niiden taustoittamiseen käytetään huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa, kuin monissa muissa genreissä. Ultima-sarjan tapauksessa tämä ei näy juuri, etenkään alkupään peleissä itsessään, sillä vaikka pelimaailmat ovat laajuudeltaan melko suuria, ovat ne samalla myös autioita, eivätkä pelaajan kohtaamat hahmotkaan juuri tarinaa heitä. Aikoinaan siis, päästäkseen kiinni ultimoiden tihkuvaan ytimeen, piti kahlata pelilaatikon mukana tullutta lähdemateriaalia läpi ja imeä sieltä tarvittava immersio pelimaailmaan. Tässä neljännessä osassa alkaa jo kuitenkin olla hieman enemmän roolipelimäistä interaktiota muidenkin pelimaailmaa kansoittavien hahmojen kanssa. Peliin liittyviä pieniä vihjeitä voi saada sieltä täältä, kun käy juttelemassa kaupungeissa kaikkien sitä asustavien hahmojen kanssa, käyttämällä hyvin yksinkertaista tekstiparsea tyyliin “ASK ABOUT NAME” ja “ASK ABOUT JOB”, jonka jälkeen vastauksista saattaa löytyä pieniä oljenkorsia joihinka tarttua kiinni jatkaakseen dialogia.

Haluan olla hyvä ihminen

Yksinkertainen tavoite pelissä on saavuttaa avatarhood, paremman sanan puutteessa, hyvyyden ruumiillistumiseksi muuttuminen, sekä tietysti kukistaa perimmäinen pahuus. Ei mikään järin pieni tavoite, mutta se onnistuu käytännössä niin, että pelaa nätisti, eikä perseile ja omistaa pitkän kärsivällisyyden. Hyveiden noudattaminen meinaa siis sitä, että taisteluista ei juosta karkuun, viattomien kimppuun ei käydä, ei valehdella, varasteta tai tehdä muuta moraalisesti arveluttavaa. Ajatus tuntuu alkuun hieman hankalalta sisäistää, koska onhan videopeleissä eteenpäin selviäminen usein vaatinut pieniä kleptomaanisia piirteitä, mutta ajan mittaa pelin sisäisen hyvekehyksen kyllä hahmottaa. Tai jos et, niin sitten sinusta ei tule ikinä avataria.

Avatar ja hänen seuraajansa Lord Britishin linnalla.

Avatar ja hänen seuraajansa Lord Britishin linnalla.

Vanhojen pelien tavoin pelaajaa ei juuri kädestä pidellä tai anneta suuntimia. Keskustelujen pohjalta voi pientä osviittaa saada siitä mitä pitää tehdä, mutta silloinkin hyvin paljon jää arvailun varaan. Tehtävästä voisi summaten sanoa, että kaikenlaisia taika-esineitä, jokaiseen kahdeksaan hyveeseen liittyvä värikäs kivi ja niihin liittyvät seuralaiset pitää löytää jostain päin Sosaria-nimistä pelimaailmaa, sen kaupungeista ja luolastoista. En usko, että tämän taakan selvittämiseen täysin omin päin riittäisi enää nykypäivänä hermot kenelläkään. Järkihän se menee jo pienemmästäkin ja kyllä, myönnän että, Google lauloi oikein kauniisti ja kaikenmaailman ohjetekstit vilisivät silmien edessä oman matkani varrella.

Pidemmän päälle liikkuminen pitkin poikin Sosariaa voi koetella hermoja oikein reilusti. Pelihahmo kun ei nimittäin suostu kulkemaan kunnolla kuin pelkästään tasaisella maalla. Metsissä, vuoristoissa ja soilla samoillessa hahmo saattaa kieltäytyä liikkumasta kokonaan hankalaan maastoon vedoten ja vaatia useamman yrityksen, ennen liikahtamista. Sama koskee muuten myös laivalla seilaamista, jossa kunnollinen eteneminen realismia tavoitellakseen, vaatii tuulen oikeasta suunnasta. Pelaajalla on mahdollista käyttää niin sanottuja kuuportteja, jotka mahdollistavat pikamatkustuksen tiettyihin sijainteihin kartalla, mutta ne taas ovat sidottuja Sosariassa vaikuttavien kahden kuun vaiheisiin. Oikeiden vaiheiden sisäistäminen on välillä haastavaa, vaikka tuijottaisi edessään olevia taulukoita ja ohjeita.

Grindausta vaikka hammasta purren

Pelimekaniikka luottaa rajusti grindaamiseen, mikä ei pahemmin yllätä. Hirviöitä pitäisi siis tappaa niin maan paljon, että tasot nousevat ja kultaa saa kerättyä. Silloin kun pelataan pelkästään omalla hahmolla, tämä ei ole varsinaisesti suuri ongelma, sillä taistelut sujuvat pääasiassa melko nopeasti, mutta siinä vaiheessa, kun olet hankkinut juhlaasi mukaan ne pakolliset seitsemän seuraajaa, alkaa jo pieni tuskanhiki valua.

Taistelut käydään yhä vuoropohjaisesti ja kuvakulma on ylhäältäpäin kuvattuna. Tämä on siis tuttua jo aiemmasta Ultima III: Exodus -osasta. Vastaan tulevien vihollisten määrät taistelussa määrittyvät kuitenkin seurueen kokoon ja yhtäkkiä jatkuvasti ilmestyvät satunnaiset viholliset alkavatkin syömään ison osan ajastasi. Siinä vaiheessa kun taistelussa on mukana kahdeksan hahmoa pelaajan puolelta ja saman verran tietokoneelta, alkavat jopa triviaalit käsikähmät tuntumaan suorituksilta. Pyrin itse välttämään tämän ongelman ottamalla seuraajat mukaani vasta pelin loppupuolella, mutta kokonaan ongelmaa ei silti pysty välttämään eikä uppoamista itseään toistavien ja monotonisten taisteluiden suohon.

Arvosteluni sisältää paljon kitinää, eikä pelkästään tyhjästä. Ei peliä ole silti tarkoitus missään tapauksessa lytätä ja haukkua, sillä on siinä myös paljon hyvää. Vitsini on hervottoman hauska, koska hyveellisyyttähän tässä pelissä ajetaankin takaa, heko heko. Alun perin peli julkaistiin jo vuonna 1985 Apple II -alustalle, aikana jolloin koko roolipeligenre oli vielä lapsenkengissään. Nykyisistä roolipeleistä totuttuja konventioita ei ollut silloin vielä edes keksitty. Aiempiin ultimoihin verrattuna neljäs osa alkaa jo löytää omaa suuntaansa, eikä tunnu enää niin geneeriseltä hyveellisyyden astuessa mukaan kuvioihin.

Pelikokemuksena Ultima IV on kuitenkin koettelemus. Se ei ole mitenkään erityisen lyhyt ja vaikka ohjeitakin käyttäisi, kestää aikansa ennen kuin saa langan päästä kiinni. Pelistä on tehty fanipohjalta myös uusittuja, paranneltuja versioita, jollaista kannattaa ehkä kurkistaa jos uteliaisuus heräsi. Itse kuitenkin vanhan liiton miehenä halusin kokea pelin DOS-muodossaan. Tämän kokemukseni perusteella peliä voi kyllä suositella pienellä varauksella vanhoista RPG-peleistä kiinnostuneille, jotka eivät karta hieman monotonisuuteen käyvää pelaamista.

Ultima IV: Quest of the Avatar

Genre: RPG
Ikäraja: 3
Testattu: DOS
Saatavilla: DOS
Pelattu: Peli loppuun asti, johon meni noin kaksikymmentäviisi tuntia. Apuna piti käyttää paljon netistä löytyvää ohjeistusta.


LISÄÄ JUTTUJA:

Antikvariaatti