Toni Hietomaan leppoisat luurangot taidemuotona

Sävyjä arkielämästä ja huumorista

14.11.2017
Teksti:

Toni Hietomaa on sonkajärveläinen kuvataiteilija, joka tunnetaan etenkin Pohjois-Savossa muun muassa luuranko-aiheisista töistään.

Allekirjoittanut vieraili heinäkuussa Toni Hietomaan Vai mitä? -näyttelyssä metsän siimeksessä sijainneella Sonkajärven Kotiseututalolla ja vieressä olevassa Pullomuseossa – todella vaikuttava paikka. Itse taiteilija saapui näyttelypaikalle, keitteli kahvit vieraille ja kertoi töistään hyvin välittömässä hengessä. Haastattelu sovittiin siltä istumalta ja nyt muutama kuukausi myöhemmin asia konkretisoituu.

Toni Hietomaa - Arkiluurangot - Ennen oli ennen, Nyt on nyt (2001)

Arkiluurangot – Ennen oli ennen, Nyt on nyt (2001)

Hietomaa aloittaa tarinatuokion kertomalla mistä lähtökohdista hänen taiteensa syntyy.

– Kuvien lähtökohdista voi pääsääntöisesti puhua luurangoista ja kalloista, elämän ja kuoleman yhteennaittamisesta, arjesta ja tuonpuoleisesta ja vastakohdista. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en ajattelisi luurankoa, pääkalloa, kuoleman ja elämän yhteenkuuluvuutta tai näitten kontrastia.

– Tarkempien lähtökohtien ja näkökulmien määrä on kuitenkin käytännössä rajaton. Taide on aina ollut minulle niin sanottu ”freestate”, jonne voin hypätä ja tehdä ”taiteen lavalla” mitä ikinä haluankin. Minulla ei siis ole olemassa vain yhtä ja tiettyä vakiokaavaa taiteen syntymiselle, joskin nämä ”luiset tyypit” ovatkin olleet luotollisia mukana kulkijoita jo aina 1990-luvun lopulta lähtien.

Luova suku

Toni Hietomaalla on ollut vuosien varrella useita näyttelyitä muun muassa Sonkajärvellä ja Iisalmessa. Syyskuussa pidettiin ensimmäinen yhteisnäyttely, johon otti osaa Tonin lisäksi hänen isänsä Keijo Hietomaa sekä setä Asko Hietomaa. Heidän taiteellinen anti eroaa kuitenkin merkittävästi toistensa tyylistä.

Hietomaat-näyttely oli kautta aikojen ensimmäinen yhteisnäyttely isäni Keijo Hietomaan ja setäni Asko Hietomaa kanssa. Minä olen fokusoitunut pääsääntöisesti piirustustaiteeseen, kun taas isäni ja setäni ovat perehtyneet pääsääntöisesti valokuvaukseen. Isäni luontokuvat ja setäni unenomaiset joutsenvalokuvat yhdistettynä minun näytteillä olleisiin luurankomaisemiin sisälsi mielestäni hyvinkin mielenkiintoisen kontrastin.

Hietomaan suvussa peukalo ei yleensä ole ainakaan keskellä kämmentä sijainnut.

Keskenään erilaiset taidetyylit sopivat lopulta yhteen melko kivuttomasti.

– Ennen näyttelyä ehdin pohtia paljonkin, mitä valitsisin valokuvien rinnalle ja päädyin loppujen lopuksi kahteen 2000-luvun alussa valmistuneeseen surrealistishenkiseen luuranko-aiheiseen triptyykiin. Työt eivät olleet koskaan aiemmin esillä, koska triptyykeistä oli aikoinaan tarkoitus kasvattaa täysin oma näyttelykokonaisuutensa, mutta tämä idea on sittemmin hautautunut muitten luurankotöitten alle muhimaan ja odottamaan jatkoaan. Nyt nämä työt kuitenkin pääsivät päivänvaloon isäni ja setäni valokuvien rinnalle ikäänkuin spesiaalina tapauksena.

Pääkallomuotokuvat (2017)

Pääkallomuotokuvat (2017)

Hietomaat ovat paitsi sukua keskenään, heidän taiteestakin voi löytää jotain yhtäläisyyksiä.

– Kun katsoin näyttelyä kokonaisuutena, se näytti yllättäen todella luonnolliselta ja aloin löytää yllättäviäkin yhtäläisyyksiä. Esim. surrealistisen luurankomaisemani isot ”luu-munat” vastaan isäni luontovalokuva joutsenen ”untuvikoista” tai sedän valokuvat unenomaisista ”yöjoutsenista”. Kyllä meissä jonkinlaista luontoystävällistä yhtäläisyyttä varmastikin on, Toni sanoo.

Tarkkoja yksityiskohtia ja mustaa huumoria

Hietomaiden suku on enemmänkin taiteellinen kuin vain nämä kolme miestä. Toni kertoo että suvussa on aina ilmaistu itseään jonkinlaisen taiteen kautta.

– Kyllä kädentaitoja taitaa löytyä aikalailla moneenkin lähtöön. On siellä ainakin parturikampaajaa ja mainostyöläistä ja sen sellaista. Voisi kai sanoa, että Hietomaan suvussa peukalo ei ole ainakaan keskellä kämmentä yleensä sijainnut. Isäni harrasti nuorempana maalaamista, piirtämistä ja teki uransa mainostyön parissa, jossa luonnollisestikin käden taidoilla ja taiteellisella silmällä on ollut suuri merkitys. Tokihan kamera on tuttu väline myös minulle, mutta se on kulkenut minulla aina huomattavasti enemmän sivuosassa, ainakin taiteellisessa merkityksessä. Tiedän, että kameran kanssa olisi vielä paljon oppimista, mutta olen ollut aivan liian laiska opettelemaan kameramaailman hienouksia.

Heinäkuussa nähdyssä Vai mitä? -näyttelyssä esilläolleissa töissä yhdistäviä tekijöitä olivat ainakin tarkat pienet yksityiskohdat, savolainen kiero ajattelutapa sekä musta huumori.

– Yksityiskohtaisuus on kylläkin ollut aina hyvin luonnollista minulle jo ajoilta kun tein 1990-luvun alussa ensimmäiset surrealistiset työni. Humoristisia piirteitä alkoi ilmestyä kuvioon vasta hiljalleen, kun tein sittemmin pitkäaikaisimmaksi venähtänyttä arkiluurankosarjaani 1999–2012. Tässä sarjassa kuvasin luurankojen elämää aivan ”tavan lihallisillekin ihmisille” tutuissa arjen pyörteissä luurangon luisia ominaisuuksia hyödyntäen. Sanoisin kuitenkin, ettei huumori ollut kyseisen sarjan itseisarvo, vaan ehkä enemmänkin sellaisella pilkettä silmäkulmassa -asenteella.

Minulla saattaa olla joku tietty kuukausi, jolloin pyrin tekemään kuukauden jokaisena päivänä saman asian eri näkökulmasta. Parhaimmista tuloksista on alkanut muhia jopa kokonaisia näyttelykokonaisuuksia.

Toni on saanut töistään näyttelyvierailta monenlaista palautetta ja erilaista uutta näkökulmaa.

– Saamani palaute tässä ja nyt -tilanteissa, on ollut kaikenkirjavuudessaan mielenkiintoista kuultavaa. Ihmisten kanssa näyttelyitäni kiertäessä on löytynyt lähes poikkeuksetta aina jotakin uusia näkökulmia, mikä on tietenkin aina palkitsevaa. Joskus on saanut kuulla sanottavan piirrosteni olevan jopa pelottavia ja karmivia, töistä jotka ovat olleet omasta mielestäni erittäinkin joviaaleja ja leppoisia. Ihmismielet osaavat toimia todella yksilöllisesti. Mitään varsinaisesti väärinkäsityksiä ikävässä mielessä tai kiusallisia tilanteita ei ole vastaan vielä tullut, mutta on varmasti paljon mielipiteitä mitkä eivät vain ole minun korviini kantautuneet. Se olisikin aika tylsää jos mielipiteet olisivat tasapäisiä.

Ideoita elävästä elämästä

Hietomaan töissä on myös kantaaottavuutta. Toni ei suostu paljastamaan, onko töihin kätketty piiloviestintää.

– En tiedä, onko siellä varsinaisesti mitään vain yhtä yleistä kantaaottavaa teemaa, ellei se sitten ole jotain niin alitajuista, etten huomaa sitä selkeästi itsekään. Monesti sitä vain lähtee ensisijaisesti toteuttamaan omasta mielestään hyvän idean, joka yksinkertaisesti pitää saada purettua paperille. Mikäli työt sisältäisivät jotakin piiloviestinnällistä tematiikkaa, en sitä tässä merkityksensä säilymisen kannalta lähtisi paljastamaankaan. Yksityiskohdista voi varmastikin löytää aika yllättäviäkin juttuja, jos sikseen tulee.

Toni Hietomaa - CD-kannet

CD-kannet

Toni Hietomaa kertoi jo noin parikymmentä vuotta sitten julkaistussa lehtijutussa pitävänsä unipäiväkirjaa, jonka avulla unimaisemia oli helpompi siirtää kuviksi myöhemmin.

– Unipäiväkirja oli silloin alkuaikoina surrealistisen ajanjaksoni virikkeeksi hyvä lisä, mutta valitettavasti näin myöhemmällä iällä uusia sivuja ei ole karttunut unimaailman tarjonnan vähäisyyden tai varmaankin pikemminkin sen muistamisen vuoksi. Kun ryhdyin sittemmin keskittymään arkielämää eläviin luurankoihin, ideat löytyi monestikin elävästä elämästä ja ympärilläni tapahtuvista sattumista ja paikoista. Ideat kirjasin aina luonnosvihkooni ranskalaisella viivalla ja tulitikkuaskin kokoisen pikaluonnoksen kera. Sittemmin olen hypännyt tarkoituksellisesti hieman kuin tuuliajolle ja antanut esimerkiksi itselleni tehtäviä ja tavoitteita. Esimerkiksi minulla saattaa olla joku tietty kuukausi, jolloin pyrin tekemään kuukauden jokaisena päivänä saman asian eri näkökulmasta. Parhaimmista tuloksista on alkanut muhia jopa kokonaisia näyttelykokonaisuuksia. Tälläkin hetkellä toteutan kallomuotokuvasarjaa, joka lähti alun perin tee kallo päivässä -kokeilusta.

Kiehtovat luurangot

Hietomaa tunnetaan etenkin luuranko-aiheisista töistään. Mistäpä kaikki sai alkunsa?

– Ensimmäisen pitkällisempään luuranko-teemaan johtavan työn tein joskus 1990-luvun lopulla vain, koska halusin tehdä jonkun kevyen ja nopeampitempoisemman työn välipalana ainoastaan itseäni hauskuuttaakseni. Ja näin syntyi Rakkautta on… -työ. Moni on varmastikin nähnyt Kim Casalin Love is… -sarjan töitä, jossa on aina sama tyttö ja poika, mutta siinä on sitten aina joku vaihtuva rakkautta on… -teksti. Minun versioni samasta asetelmasta oli sävytetty huomattavasti enemmän mustalla huumorilla. Minun versiossani miesluuranko on päässyt saatille ja illan hämärässä hän välittämisen osoituksena ojentaa naisluurangolle häneltä tipahtaneen silmän takaisin ”Rakkautta on… ojentaa rakkaallesi hänen pudonnut silmänsä”.

Katsojalle jäi tulkinnan vapaus päättää oliko luuranko nukahtanut vaiko peräti lopullisesti kuollut.

– Kyseisen työn ei siis ollut alunperin tarkoitus johtaa sen pitemmälle, mutta toisin kävi ja pääni alkoi täyttyä erinäisillä ideoilla luurangon arkielämästä. Tein kyseistä sarjaa seuraavat 12 vuotta ja tokihan kehitystä oli tapahtunut lähes joka saralla ensimmäisiin ja viimeisimpiin verraten. Jossakin vaiheessa yhdestä sarjan sisäisestä työstä syntyikin sitten jo oma erillinen sarjansa, jonka tulokset kristallisoitui vuoden 2016 Ainoa-näyttelyyn. Tässä kohtaa luuranko matkasi jo huumorin loistaessa poissaolollaan mustavalkoisessa maailmassa ainoana ”elollisena luurankona”. Näyttelyn päättävä työ oli puisessa veneessä ulapalla matkaava, kipsistä tehty luurankomies.

– Katsojalle jäi tulkinnan vapaus päättää oliko luuranko nukahtanut vaiko peräti lopullisesti kuollut. Ainoa-näyttelyn vene ja luuranko olivat siis hyvin symbolinen yhdistelmä jo tälle kaikelle kuljetulle ajanjaksolle. Oliko tämä luuranko sittenkin vain nukahtanut jatkaakseen vielä matkaansa joskus jossakin toisessa paikassa ja ajassa? Sitä en tiedä minä itsekään. Tarinassa onkin siis hämärä ja avoin loppu. Minne venhe vie, vain luuranko tietää sen. Ainoa-näyttelyn jälkeen on koittanut uusi aikakausi ja olenkin keskittynyt huomattavasti vapaalentoisempiin ja mahdollisimman eriluontoisiin luurankoiluihin ja eritoten kalloon.

Peltikatoilla kolisevia luurankoja

Tonin työt ovat saaneet monen ikäisiltä ihmisiltä hyvin positiivista palautetta.

– Kuuleman ja kokeman mukaan lapset ja nuoret ovat kokeneet ne mielenkiintoisina. Yksityiskohtien ansiosta niissä riittää tutkimista ja katseltavaa. Joskus kuulin puhetta, että näyttelytyöt olivat vieneet koululaisten päähuomion heidän vieraillessaan kirjastolla. Tällaiset on aina oikein hauskaa kuultavaa.

– Viime kesänä olin silloin tällöin paikan päällä Sonkajärven Kotiseututalon näyttelyssäni ja oli hämmästyttävää kuinka monen ikäiset oikeasti olivat kiinnostuneita ja viihtyivät kuvien äärellä. Joku ukki-ihminenkin heitti vitsiä ”peltikatolla kolisevista luurangoista”. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö löydy myös ihmisiä, jotka eivät koe asioita aivan samanlailla. Loppupeleissä voin siltikin todeta, ettei se ainakaan ikää katso kuinka hyvin ne koetaan ja ymmärretään.

Arkiluurangot - Second Hand Store (2005)

Arkiluurangot – Second Hand Store (2005)

Hietomaan töitä on ollut esillä useissa näyttelyissä Pohjois-Savossa Iisalmessa ja Tonin nykyisellä asuinpaikkakunnalla Sonkajärvellä. Onko tullut palautetta tai ajatusta, että tällä voisi valloittaa Suomen maata ja maailmaa enemmänkin. Voisiko luurankotyöt olla jonain päivänä esillä vaikkapa Helsingissä?

– Kyllä olen sellaisiakin palautteita kuullut. Ei se nyt aivan täysin mahdoton ajatus ole.

Monta eri tekniikkaa

Näyttelyiden pystyttäminen ei ole ihan helppoa ja nopeaa hommaa, vaan sellaisen järjestäminen ensiajatuksesta valmiiseen näyttelyyn viedä jopa vuosia.

– Mielessäni viriää aina kokonainen näyttelykokonaisuus, jonka valmistumiseen menee yleensä parista vuodesta ylöspäin. Monet kerrat olen mitoittanut töitten lukumäärän riittäväksi tänne Sonkajärven kirjaston näyttelysaliin, koska tilat täällä on mielestäni juuri sopivankokoiset ja muutoinkin paikka on tuttu. Lopullisten töitten valitseminen ja karsiminen sekä oikea järjestys vie aikaa yleensä enemmän kuin itse taulujen ripustus. Saatan pähkäillä järjestystä monesti useitakin tunteja. Vaikka aluksi valikointi saattaa tuntua turhauttavalta, niin aina jollakin maagisella tavalla palaset vain loksahtavat juuri siten kuten pitääkin. Järjestyksellä on väliä, koska jossakin toisessa järjestyksessä kokonaisuutta tarkastellessa siihen voi tulla aivan erilainen tarinan kulku. Se, että on miettinyt ja tehnyt yhtä kokonaisuutta jo useita vuosia ja sen kaiken pääsee purkamaan näyttelyn muodossa, on yksinkertaisesti vapauttava tunne.

– Kokonaisuus hahmottuu aina parhaiten itse näyttelytilassa ja silloin vasta sen todella näkee, että mitä sitä onkaan tullut tehtyä ja onko siinä onnistunut mitä on hakenutkin. Olen myös ajatellut, että se on eräänlainen ”rituaali”, joka on tehtävä, ennen kuin voin aloittaa taas uuden kokonaisuuden työstämisen. Musiikissa tehdään albumeja ja voisikin sanoa, että näyttelykokonaisuudet ovat olleet aina minun albumeita ja monet niistä tyyliltään hyvinkin erilaisiakin sellaisia.

Toni Hietomaa - 2009 ''Täällä maa, kuuleeko kuu'' (Ainoa -näyttely)

Täällä maa, kuuleeko kuu (Ainoa -näyttely, 2009)

Toni tekee taidetta monen eri tekniikan yhdistelmillä.

– Tekniikat ovat määräytyneet aina luurankosarjojen mukaan. Esimerkiksi niin sanotuissa arkiluurangoissa olen käyttänyt vesiväri, peiteväri ja puuväri -yhdistelmää. Lisäksi on tussitöitä, joihin olen joskus tehnyt väritykset puuväreillä. Viime vuonna löysin varastostani vanhat vahaliidut, jotka olivat säilyneet aina 1990-luvulta asti. Huomasin vahaliitujen istuvan käteen aivan eri tavoin, kuin aikoinaan ja ryhdyinkin työstämään niillä niin sanottua ”kallomuotokuvasarjaa”. Onneksi samoja vahaliituja saa ostettua vielä tänäkin päivänä ja ainoastaan paketin ulkoasu on muuttunut. Tarkoitukseni on lähitulevaisuudessa koittaa laajentaa tekniikkojen repertuaaria. Myöskin kartonkigrafiikkaa, rakusavea, akryylivärejä ja öljyvärimaalaustakin olen jonkin verran myös harjoittanut viime vuosina.

Old school -linjoilla

Toni Hietomaa on tehnyt myös levynkansia ja muuta bänditaidetta, etenkin metalli- ja punkbändeille, mutta myös muille. Homma poikkeaa muun kuvataiteen tekemisestä melkoisestikin.

– Vuonna 2005 otin vastaan ensimmäisen virallisemman levynkansihomman, bändi oli 70-luvun Vihannekset (Mullan Alta -CDEP), jonka jälkeen kansikuvituksia on tullut tehtyä useampikin. Levynkansien tekeminen poikkeaa muista töistä siten paljonkin, että jos vain mahdollista, niin haluan bändiltä itseltään aina mahdollisimmat tarkat ohjeet kannen toivotusta sisällöstä, kun taas muissa töissäni sisältö rakentuu ehdottoman omaehtoisesti omiin visioihin. Kun sisältö on bändin puolelta selkeästi etukäteen mietitty, niin säästytään heti turhalta tyhjäkäynniltä. Monesti tosin käy niinkin, että alan itse lisäilemään joukkoon omiakin ideoita tai ehdotan jopa kokonaan uusremonttia parantaakseni lopputulosta. Ennen varsinaista työstämisvaihetta lähetän aina bändille luonnoksen, jonka perusteella voi tehdä vielä tarvittavia viime hetken muokkauksia.

Jopa vanhojen levyjen uusintajulkaisujen alkuperäisiä kansia korvattiin kauheilla seinätapetin veroisilla kansikuvilla.

Nykypäivänä bändien levynkannet ja logot on yhä kasvavassa määrin tietokoneavusteisia joko osittain tai kokonaan. Kansista on sellainen oma sielu kadonnut täysin – ainakin verrattaessa menneiden aikojen levynkansitaiteeseen, jolloin taiteilijan oma ajatus ja kuvan sielu ovat usein kylmiä ja tunteettomia.

– Onneksi nykyään näkee myös ihan tyylikkäitäkin ja täten kelvollisiakin tietokoneitse tehtyjä kansikuvia, mutta siltikin arvostan aina enemmän alunperin käsillä työstettyjä kansia. Jossakin 2000-luvun alkuvaiheessa se oli todella surullinen näky, kun tietokoneistetut kannet tekivät suurta esiinmarssiaan. Jopa vanhojen levyjen uusintajulkaisujen alkuperäisiä kansia korvattiin kauheilla seinätapetin veroisilla kansikuvilla. Ja joidenkin vanhojen hienojen bändien uudet levytkin näyttivät aivan samalta, ja ei ne ainakaan minussa ostohalukkuutta lisänneet, päinvastoin, jäi yksinkertaisesti ostamatta.

– Vinyylien kansissa nuo näyttää tuplaten kauheammalta kuin cd-levyjen kansissa. Logotkaan eivät näytä mielestäni kovin hyvältä, jos aletaan liikaa efekteillä leikkimään. Jos logon idea on hyvä, niin ei siihen mielestäni enää mitään suurempia kikkailuja tarvitse tehdä. Tokihan nämä on vain makuasioita, itse kyllä esimerkiksi diggaan suuresti 1980-1990-lukujen erittäin kömpelöistäkin kansiraapustuksista. Entisaikaan metalli- ja punkpiireissä kun kannet oli monestikin jonkun itse bändiläisen tai bändituttavan nopea raapustus, niistä huokui sellaista oikeanlaista asennetta, vaikka taiteellisia lahjoja ei välttämättä ollutkaan. On aina sykähdyttävämpää nähdä aito kynäilty tai maalattu kuva kuin tietokoneen välityksellä luotuna. Tässä määrin olen Old School linjoilla.

Ei perinteisiä töitä

Jos joku nyt kiinnostui töistäsi, otatko vastaan työtarjouksia esimerkiksi levynkansien, logojen, taulujen suhteen tai jos joku haluaa kanssasi näyttelyn jonnekin. Vai syntyykö taide aina omista lähtökohdista ja fiiliksistä, eikä niinkään muiden opastuksella?

– Tapauskohtaisesti olen työtarjouksia vastaan ottanut ja sillä mennään edelleenkin. Mitään perinteisiä näköismuotokuvia, maisemakuvia tai vaikkapa kukka-asetelmia on kuitenkin minulta ajanhukkaa kysellä. Kamera on keksitty ja muotokuvantekijöitä löytyy varmasti muitakin. Totta puhuen edellämainitut eivät yksinkertaisesti juurikaan minua inspiroi, koska luon aina mielummin jotakin uutta. Yhteisnäyttelyehdotukset otan varmastikin mielenkiinnolla vastaan, jos nyt joku sellaista haluaa ehdottaa.

Tälle vuodelle on ollut muutama näyttely. Mitäs muuta olet tehnyt? Mitä seuraavaksi? Onko taiteentekijällä selvää visiota, mitä tulee tapahtumaan lähitulevaisuudessa tällä saralla vai elätkö enemmän spontaanisti ilman hirveän tarkkoja suunnitelmia?

– Olen työskennellyt jo useamman vuoden ajan osa-aikaisesti museoesineistön kuvaajana sekä luetteloijana Sonkajärven Pullomuseolla ja Kotiseututalolla. Museopestini päättyi tämän vuoden osalta juuri, joten nyt aion keskittyä jatkamaan pääkallomuotokuvasarjaani. Saattaa kuulostaa hieman sekavalta, mutta ko. pääkallomuotokuvasarja on itseasiassa osa vieläkin laajempaa yksittäistä näyttelykokonaisuutta. Lopullinen tulos vaatii varmasti myös spontaaniutta ja kokeilujakin onnistuakseen. Näyttelykonaisuus tulee rikkomaan perinteisiä näytteilleasettelun standardeja ja sen valmistumiseen kuluu aikaa varmasti vielä useampia vuosia.

Toni Hietomaa

Toni Hietomaa




LISÄÄ JUTTUJA:

Tikkurila Festivaali Nightwish