Toivon tuolla puolen

Onnistunut pakolaiskuvaus tutuista aineksista

06.02.2017
Teksti:
Fiilis: Turvallinen

Aki Kaurismäen satamakaupunkitrilogian toinen osa Toivon tuolla puolen kierrättää kaurismäkeläisiä kliseitä. Elokuva ei nouse ohjaajan parhaimpien elokuvien rinnalle mutta täyttää odotukset.


Valkokankaalle piirtyy Helsingin satama nostokurkineen ja rahtilaivoineen. Mustasta soramontusta nousee tuntematon mies, joka myöhemmin paljastuu Khaled-nimiseksi syyrialaispakolaiseksi (Sherwan Haji). Samaan aikaan Sakari Kuosmasen näyttelemä kauppamatkustaja Valdemar Wikström jättää alkoholisoituneen vaimonsa (Kaija Pakarinen). Tarinat kulkevat rinnakkain hyvässä tasapainossa. Khaled hakee turvapaikkaa ja Valdemar ostaa parhaat päivänsä nähneen ravintola Kultaisen Tuopin. Sen takapihalla päähenkilöt lopulta kohtaavat ja tarinat yhtyvät. Toisen kaatopaikka on toisen makuuhuone.

Kaurismäki käsittelee toistuvasti elokuvissaan toivon teemaa. Elokuvien (anti)sankarit ovat yhteiskunnan näkymättömiä. Silti on aina toivoa. Näin on myös Toivon tuolla puolen -elokuvassa, vaikka nimi viitanneekin toivon menettämiseen. Toivottomuuden hetkiäkin on. Khaled joutuu uusnatsien vihan kohteeksi. Uutisissa näytetään kuvia Syyrian kurjuudesta, jonka keskelle osa pakolaisista joutuu palaamaan. Hyvien ihmisten solidaarisuus nostaa toivottomuuteen vaipuneet takaisin pinnalle. Hyvin kaurismäkeläistä sekin. Suurinta ihmisrakkautta osoittavat he, joilla ei ole juuri mitään.

Tässäkin Kaurismäki-elokuvassa musiikki luo tunnelmaa ja kuljettaa tarinaa. Tuttuja nimiä riittää, Dumari etunenässä. Skulaa tai delaa saa uuden merkityksen liitettynä kohtaukseen, jossa turvapaikanhakija yrittää pakoon. Harri Marstion ja Antero Jakoilan esitys, jota Khaled ja Mazdak seuraavat kapakassa, on elokuvan parasta musiikillista antia. Pakolaiset eivät ymmärrä lauletusta sanaakaan. Silti he liikuttuvat kuulemastaan yhtä lailla kuin ympärillä istuvat suomalaiset. Musiikki on ihmisiä yhdistävä universaali kieli.

Sakari Kuosmasen roolisuoritus Valdemar Wikströminä on mestarillista ”alinäyttelemistä”. Kuosmanen ilmaisee hahmonsa patoutuneita tunteita pienin elein: kädet puristuvat nyrkkiin, sormet vapisevat ja kulmakarva liikahtaa. Sherwan Haji tulkitsee pakolaisen osaa vähäeleisesti ja uskottavasti. Muissakaan suorituksissa ei ole moittimista.

Toivon tuolla puolen on Kaurismäen väkevä kannanotto turvapaikkapolitiikkaan. Elokuva ei kuitenkaan osoittele tai paasaa. Se vain näyttää, miten asiat ovat – toki dramatisoiden. Khaledin turvapaikanhakuprosessissa on oiottu mutkia suoriksi. Annettakoon se anteeksi. Draaman kaari kärsisi, jos puoleentoista tuntiin yritettäisiin mahduttaa käsittelyn kaikki vaiheet.

Edeltäjänsä Le Havren veroiseksi elokuvaksi Toivon tuolla puolen ei yllä. Le Havre on eheä kokonaisuus ja pienuudessaan suuri elokuva. Toivon tuolla puolen on kuin tutuista elementeistä koottu kollaasi. Aivan kuin Kaurismäki haluaisi näyttää kaikki puolensa, välillä itseironisestikin. Joihinkin notkahduksiin teemojen kierrättäminen johtaa. Kuvaus rapistuvasta avioliitosta jää ohueksi ja aukkoiseksi. Huomattavin eroavaisuus Toivon tuolla puolen -elokuvan ja Le Havren välillä on huumori. Uutukaisessa sitä ei säästellä vakavasta aiheesta huolimatta. Kultaisen Tuopin ovien sisäpuolella on käynnissä (tragi)koominen näytös, josta ei käänteitä puutu.

Kaurismäkeä voisi kritisoida itsensä toistamisesta. Ohjaaja kuitenkin ansaitsee kaiken kunnioituksen. Hän on kyennyt luomaan yli kolmekymmenvuotisen uransa aikana aivan oman tyylin työryhmä ja luottonäyttelijät apunaan. Toivon tuolla puolen -elokuvan ensi-iltaa tosin varjosti erikoinen kiista lavastuksen tekijänoikeuksista. Se toivottavasti ratkeaa. Lavastus oli jälleen erinomainen. Maailma muuttuu, Aki Kaurismäki ei. Hyvä niin.

Toivon tuolla puolen
Ohjaus: Aki Kaurismäki

Sputnik Oy
Elokuva


LISÄÄ JUTTUJA:

karma rock Miseria ultima Rolling Stones