TMNT: Mutants in Manhattan

Manhattanin mutatoituneet puolikilpisankariveikot

PlatinumGames ja Turtles-lisenssi samassa paketissa, lupauksia hieman avoimemmasta pelimaailmasta ja tämä kaikki erittäin sarjakuvamaisella grafiikalla toteutettuna: mihin voin kirjoittaa nimeni? Lupaavasta asetelmasta huolimatta uusi Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutants in Manhattan mäiskintäpeli valitettavasti lässähtää, eikä kanna painoaan kunnolla ja ansaitseekin lähinnä satikutia ninja-aseilla.

Ikoniset sarjakuvasankarit ovat tuttu näky videopeleissä. Niinpä myös teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat seikkailleet lukuisissa peleissä vaihtelevalla menestyksellä jo 90-luvulta asti, mikä omien laskutoimituksieni mukaan tekisi kilppareista jo reilusti teini-iän ylittäneitä, mutta ei anneta sen nyt liikaa haitata. Allekirjoittaneella on edelleenkin lämpimästi muistissa NES:lle julkaistut mäiskintä-Turtlesit, mutta kirkkaimpana mielessä on SNES:lle julkaistu Turtles in Time, jota tuli aikoinaan hakattua todella paljon, ja jota edelleenkin pelailen silloin tällöin.

Veljekset valmiina taistoon.

Veljekset valmiina taistoon.

PlatinumGamesin pelisuunnittelija Eiro Shirahaman mukaan tuotantotiimi olisi sekä katsonut vanhoja Turtles-piirrettyjä että pelannut vanhoja Turtles-pelejä uutta peliä kehittäessään, saadakseen mukaan oikean hengen. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että ei sieltä klassikkopelien puolelta lopulta niin hirveän paljon hyvää ole otettu mukaan, sillä ei noista sivulle päin vierivistä mäiskeistä kovin paljon ole havaittavissa tässä pelissä. Ehkä inspiraatiota on siis haettu enemmänkin siihen graafiseen ilmaisuun.

Vanhoista hyvistä Turtles-peleistä minua oikeastaan muistutti ainoastaan yksi kohtaus aivan pelin loppupuolella, kun yhdestä kentästä löytyi nostalginen “hissimätöksi” kuvailtava kohta. Kaikki vanhoja mäiskintäpelejä pelanneet toki muistavat, että sellainen hississä käytävä taistelu oli oltava vähintään lähes ainakin joka toisessa mäiskeessä silloin aikoinaan.

Näyttää melko hyvältä…

Huomionarvoisin seikka pelissä on hyvin onnistuneet sarjakuvamaiset grafiikat, jotka on toteutettu cel shading -tekniikkaa käyttäen. Graafinen ulkoasu muistuttaa hyvällä tavalla koko jutun juurista. Paksua ääriviivaa ja tummaa korostusta, muistuttaa hyvinkin paljon alun Eastman & Laird -sarjakuvien mukaisesta tyylistä, ei niinkään sieltä animaatioista, joista hahmot ovat monelle nykypäivänä varmastikin enemmän tuttuja. Graafisesti pelillisiä vertailukohtia voisi ehkä hakea vaikkapa Borderlands-sarjan suunnalta, miinus tietenkin se älytön ja ylitseampuva ääretön väkivalta, mutta graafisesti yhtymäkohtia kuitenkin löytyy. Graafinen toteutus Mutants in Manhattanissa on ehdottomasti, mutta myös valitettavasti, pelin parasta antia turtles-toimintaa kaipaaville.

Bebop ja Rocksteady.

Bebop ja Rocksteady.

Peli heittää vanhat tutut kilpikonnat vanhoja tuttuja vihollisiaan vastaan. Asetelma on siis kohdillaan ja kaikki hahmoista ovat oikein tunnistettavia aiempien pelien, sarjakuvien ja animaatioiden ystäville. Hahmot myös heittävät sellaista juttua kuin niiltä voisi odottaa. Pelin näkemys ja sen maailma ei ole ysärin animaatioiden kevyestä ilmapiiristä kuullutkaan, vaan on synkempi ja pahaenteisempi, mikä toimii ainakin itselleni paremmin. Se pitää myös mainita, että tämä peli ei millään tavalla liity myöskään jokunen vuosi sitten julkaistuun Michael Bayn tuottamaan Turtles-elokuvasarjan uudelleenlämmittelyynkään tai sen jatko-osaan, eikä itse asiassa suoraan mihinkään muuhunkaan Turtlesien jatkumoon, vaan on täysin oma juttunsa ja PlatinumGamesin näkemys. Tarinansa puolesta se on kuitenkin melko tyypilliseltä tuntuvaa turtles-tohinaa, ei siis mitään järin ihmeellistä tai mieleenpainuvaa, mitä olisi ehkä kuitenkin voinut odottaa tarinan kirjoittaneelta Tom Waltzilta, joka on kirjoittanut myös IDW Publishingin julkaisemia TMNT-sarjakuvia. Sanottakoon nyt, että tarina on sellaista aika perusvarmaa turtlesointia, joka on myös tästä lähtien virallinen sana, jonka keksin juuri tätä arvostelua varten.

Osa pelin kentistä muistuttaa pientä hiekkalaatikkoa avoimuutensa osalta, kun taas osa on perinteisempää putkea, joissa käytännössä mennään vain yhteen suuntaan tai korkeintaan umpikujaa kohti. Isommissakin kentissä avoimuuden tunne on kuitenkin vain pelkkä illuusio, koska kentät ovat lopulta lähes autioita, eikä siellä ole oikeastaan juuri mitään muuta tekemistä, kuin korkeintaan vähän kerätä pisteitä tai tavaroita.

Perustehtävää suorittamassa ja joku käyttää bile-erikoisiskua.

Perustehtävää suorittamassa. Bilehyökkäys saa Jalka-klaanin soturit jammailemaan.

Kentät sisältävät satunnaisesti luotuja tehtäviä, joita tarpeeksi suoritettuaan pääsee lopulta taistelemaan kulloisenkin kentän omaa ja uniikkia loppuvastusta vastaan. Vaikka satunnaisuus tuokin kenttiin tietyllä tapaa uudelleenpelattavuutta ja vaihtelua, tarkoittaa se myös valitettavasti sitä, että kaikki kentissä tapahtuvat asiat tuntuvat hyvin yleisluontoisilta. Satunnaisgeneraatiota tympeimmillään siis, eikä se oikein tarjoa mitään odottamisen arvoista. Olisin ottanut kuitenkin mieluummin vaikka staattiset kentät, jotka olisi kirjoitettu ihmisten toimesta vaihtelevimmiksi ja mielenkiintoisemmiksi.

Hauskinta, tai ainakin mielenkiintoisinta, antia kenttien suhteen ovat pomotaistelut, sillä niissä tuntuu siltä, että mätetään turpaan vähän jotain muutakin kuin muutamaa tympeää, toinen toisistaan kloonattua, rivisotilasta. Valitettavasti pomotaistelutkaan eivät ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mitenkään kummoisia eivätkä ne sisällä mitään suurempaa poikkeusta totuttuun kaavaan, vaan periaatteessa niissäkin vain hakataan vihulaista turpaan sen minkä kerkeää, ilman sen kummempia erikoistaktiikoita. Tällä kertaa vastustajalla vain on totuttua enemmän energiaa sietää sitä turpaanottoa.

… mutta tuntuu aika tympeältä

Johan tuossa kohta irtoaa kädet, kun tuolla tavalla heiluu moottorisahan kanssa.

Johan tuossa kohta irtoaa kädet, kun tuolla tavalla heiluu moottorisahan kanssa.

Itseään toistavat ja monotoniset kentät eivät ole valitettavasti ainoa uuden Turtles-pelin synti, vaan samaan syssyyn voidaan kyllä laskea myös melko tylsä pelimekaniikka. Käytännössä taistelut ovat vain yhtä parin iskunapin hakkaamista, jonka välissä voi myös vähän väistellä ja hyppiä vihollisten välillä sinne tänne, jos siltä tuntuu.

Lajityypille uskollisesti Turtlesit keräävät tehtävien aikana pisteitä, joita voi käyttää uusien ninjutsutaitojen ostamiseen ja kehittämiseen. Ninjutsutaidot ovat erilaisia erikoisliikkeitä, jotka käytön jälkeen viilentelevät aikansa, kunnes niitä voi taas käyttää uudestaan. Näillä tempuilla voi kustomoida jokaista konnaansa hieman erilaiseksi ja liikkeet valittua mieleisikseen, mutta lopulta erot ovat kuitenkin niin pieniä, että on käytännössä aivan sama, millä sankareista pelaa, vaikka parit turtle-kohtaiset erikoisninjutsutaidot löytyvätkin. Vihollisilta ja kentistä löytyy välillä myös taikakaluja, joita voi ottaa yksilöllisesti kilppareille käyttöön ja nämä parantavat sitten hieman jotain tiettyjä ominaisuuksia taikakaluista riippuen, mutta pidemmän päälle ei niilläkään jaksanut kikkailla.

Peruspelattavuudeltaan hahmot ovat kaikki samanlaisia, tai en ainakaan huomannut mitään iskujen kantamia suurempia eroja niiden välillä. Hahmoja voi myös vaihtaa pelin aikana lennosta, eikä vauhti hidastu, vaikka joku tippuisi väliaikaisesti pois kuvioistakin, sillä silloin hän menee vain kotiviemäriin tankkaamaan hieman pitsaa naamaansa ja palaa sitten, kun on täydessä latingissa. Periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, että kaikki pelaavat omalla suosikillaan ja vaihtavat hahmoa vain siinä tapauksessa, jos suosikki päätyy kanveesiin.

Tekoälyä voi käskyttää simppelein komennoin.

Kontrollit ovat toisaalta kyllä hyvinkin responsiiviset ja loogiset käyttää, mitä nyt taistelut meinaavat helposti mennä aikamoiseksi häsellykseksi, kun ruudulla on liuta vihollisia sekä neljä kilpikonnaa mätkimässä toisiaan. Ymmärrän hyvin, että ninjatoiminnan täytyy olla nopeatempoista viuhkomista onomatopoeettisten “viuh”, “zzzip” ja “slash” -ääniefektien säestämää toimintaa, mutta jos taistelut olisivat olleet asteen verran hitaampia, ehkä pelimekaniikkaakin olisi voinut asteen verran monimutkaistaa, kun nyt pelaaminen menee lähinnä “hakkaa lyöntinäppäimiä minkä jaksat”-kategoriaan.

Vastaan tulevat viholliset kestävät jonkin verran vahinkoa ennen kuin kuolevat ja osa isommista vihollisista huomattavasti enemmänkin. Samalla tavallahan se toki meni vanhoissakin peleissä, että ruudulle ilmestyi muutama vastustaja, ja ne kun oli hoideltu, seurasi seuraava aalto. Tuolloin se oli varmasti osittain teknisistä syistä johtuva rajoitus. Olisin mielelläni nähnyt sellaisia skenaarioita, joissa vihollisia tulisi ihan massoittain, mutta ne olisivat olleet hieman nopeammin kukistettavia. Aivan pelin loppupuolella nähdään tämmöinenkin tilanne ja se oli mielestäni jopa yksi pelin hauskimpia hetkiä! Tällaisia turpakäräjiä olisi peliin kaivannut enemmänkin.

Kuten jo sanoin, kaikki teinimutantit ovat aina ruudulla samanaikaisesti, eikä kilppareilla pelata yksittäisesti. Ok, ovathan he veljeksiä ja toimivat tiiminä, mutta se myös tavallaan tekee taistelemisesta asteen sekavampaa. Yksinpelissä kolmesta muusta kaverista huolehtii tekoäly, jota voi käskyttää yksinkertaisilla komennoilla, mutta en kuitenkaan tuntenut hirveästi tarvetta koskea niihin. Mutants in Manhattan tukee myös moninpeliä, mutta ei valitettavasti paikallista sellaista, joten se jäi nyt kokonaan testaamatta. Periaatteessa taistelut voisivat olla mielekkäämpiä, jos kolmen muunkin kilpparin sisältä löytyisi ihmisaivot pelaamasta.

Löysäbunga!

Raphael on se kiukkuinen niistä turtleseista.

Raphael on se kiukkuinen niistä turtleseista.

Haluaisin sanoa, että Mutants in Manhattan on kova peli täynnä kovaa ninjakilpikonnatoimintaa ja heittää perään vielä äänekkään “Cowabunga!”-huudahduksen, mutta valitettavasti en nyt vain voi tehdä niin. Tämän pelin kohdalla on käynyt niin, että jostain kumman syystä julkaistu lopputulos on melko tylsä, parhaimmillaankin korkeintaan keskinkertainen tekele. Pakko se on myöntää, että odotin PlatinumGamesilta hieman enemmän.

Peli on ihan nätti katsoa ja kuunnella, melko rasittavaksi käyvää musiikkia lukuunottamatta, ja teknisesti se tuntuu toimivan ihan malliikkasti. Jotain nurinoita olen lukenut, ettei peli pysty pyörimään koko ajan 60 fps:n nopeudella ja vastaavaa, mutta en minä kyllä mitään hirveän suuria nopeusnytkähtelyjä missään vaiheessa havainnut. Kyllä se on pelisuunnittelupuoli, joka tässä eniten nyt mättää. Se on niin itseään toistavaa ja kaikin puolin geneeristä mätkintää, että se ei vain yksinkertaisesti ole pidemmän päälle kovinkaan hauskaa.

Kyllä pelin nyt kertaalleen pelaa läpi, kiitos jo melko lyhyen, yhdeksän kenttää sisältävän kampanjan, joista yksikään kenttä ei ole mitenkään erityisen pitkä, mutta sen jälkeen se tuskin kannustaa pelaajaa enää palaamaan pariinsa, edes kaikkien kykyjen tasojen maksimoimisen tai vanhojen suorituksien parantamisen merkeissä.

Sinä sen sanoit, veli.

Sinä sen sanoit, veli.

Näkisin, että tässä olisi kuitenkin hyvällä potentiaalilla varustettu pohja, jonka varaan rakentaa aidosti isompaan hiekkalaatikkoon sijoittuva Turtles-peli, jossa olisi enemmän vaihtelua, paremmin kirjoitettuna, sekä muutenkin enemmän tekemistä. Toivotaan, että tällainen unelmajatko-osa on vielä tiedossa.

Ei Mutants in Manhattan siis varsinaisesti huono ole, vaan lähinnä melko yhdentekevä. Mielestäni Turtlesit olisivat ansainneet hieman parempaa kohtelua kuin tällä kertaa saivat osakseen. Kovimmat Turtles-fanit jaksavat pelin parissa ehkä hieman pitempään ja saavat siitä ehkä hieman enemmän irti, mutta heillekin suosittelen tätä peliä korkeintaan pienellä varauksella.


Genre:
Ikäraja: 3
Testattu:
Saatavilla:
Pelattu:


LISÄÄ JUTTUJA:

Yön kantaja qstock 2016