The Hateful Eight

Kylmää kyytiä Tarantinon seurassa

12.02.2016
Fiilis: Viihtynyt

Quentin Tarantinon uusinta länkkäriä The Hateful Eightia on odotettu kuin kuuta nousevaa, mutta valitettavasti se ei aivan täysin lunasta sille asetettuja odotuksia, vaikkei mistään epäonnistuneesta tekeleestä ole kyse.

Aina, kun uusi Quentin Tarantinon elokuvaprojekti julkistetaan, on sen seurauksena aivan kohtuutonta kuola suupielestä alas valuvaa odottelua ja kaikenlaisten pientenkin uutisrippeiden metsästystä kyseiseen projektiin liittyen. Yleensä voisi kuvitella, että ennemmin tai myöhemmin odotukset ovat niin suuret, että pettymys on vääjäämätön, mutta tähän asti on tuntunut siltä, että Tarantino on vain parantanut ilmaisuaan jokaisella elokuvallaan, joista viimeisin Django Unchained käytännössä räjäytti potin. Melko tympeäksi jäänyttä Death Proofia en laske tähän mukaan ollenkaan, ihan vain sen takia, ettei teoriani muuten pitäisi paikkaansa.

Mikä voisi mennä pieleen The Hateful Eightissä? Elokuvassa on kuitenkin mukana sellaisia konkareita kuin Samuel L. Jackson ja liian vähän nykyään esillä oleva Kurt Russel, sekä useita muita Tarantinon tuotannoista aiemmin tuttuja, kuten Michael Madsen ja Tim Roth. Erityisesti on pakko hehkuttaa Jacksonin roolisuoritusta majuri Marquis Warrenina, joka on aivan täysi mulkku ihmisenä, mutta toisaalta myös hyvin rakastettava. Kurt Russel toisena palkkionmetsästäjänä sekä Jennifer Jason Leigh palkkiona tekevät myös hyvää työtä. Vaan eipä elokuvassa huonoja roolisuorituksia ole muutenkaan. Dialogi on taas kerran ohjaajalle tuttuun tyyliin hyvin värikästä ja hahmoille on rakennettu lihaa luidensa ympärillä, eivätkä ne tunnu ollenkaan pahvista tehdyiltä karikatyyreiltä.

Mukaan on saatu vielä säveltäjälegenda Ennio Morriconen täysi soundtrack. Tässä vaiheessa kovan luokan spagettilänkkäreiden fani voisi todeta vaikkapa ”huh, huh!” samalla, kun jonkinlainen suuresta riemusta johtuva, housut kasteleva lämpimän märkä tunne alkaa levitä ilon merkkinä lammikkona penkille. Ääniraita elokuvassa onkin hyvin painostava ja sopii erinomaisesti elokuvan tunnelmaan ja jo alku määrittää elokuvan sävyn aika onnistuneesti.

Pitkin elokuvaa tunnelma on miellyttävästi kutkuttavan painostava, eikä Tarantinon itsensä esittämä vertaus, että elokuva on hyvin paljon velkaa John Carpenterin klassiselle tieteiskauhuelokuva The Thingille ole todellakaan kovin kaukaa haettu, sillä samoja aineksia on sopassa hyvin paljon. Väkivalta on äärimmäistä, jopa niin, että se toimii koomisena kevennyksenä, sillä ei noita kohtauksia voi ottaa kovinkaan vakavasti.

Yksi ongelma, josta The Hateful Eight kärsii, on sen eteneminen hieman turhan verkkaista tahtia. Välillä elokuva vain tuntuu junnaavan paikallaan hieman liian pitkään ja katsoja alkaa toivoa, että jotain tapahtuisi. Tämä voitaisiin toki laskea tunnelman luomisen piikkiin, mutta liika on liikaa. Kronologista rakennetta myös rikotaan Tarantinolle ominaisesti siinä missä yleisön ja esityksen välistä neljättä seinääkin, minkä olisin itse suonut jäävän tekemättä, mutta taiteellinen ratkaisu se tuokin on.

Silti tuntuu, että jokin elokuvassa mättää, tai ehkä nyt on lopultakin käynyt niin, että ohjaajan harteille lasketut odotukset ovat vain olleet yksinkertaisesti liian suuret. Toisaalta loisteliaan Django Unchainedin jälkeen Tarantinon olisi käytännössä pystyttävä ihmeisiin, että hän olisi voinut jotenkin ylittää vielä senkin. Vaikka elokuva jättääkin lievän pettymyksen maun, eikä se ollut samanlainen täysosuma kuin ohjaajan pari aikaisempaa, en mene sanomaan elokuvaa silti huonoksi. Kaikki tämä kritiikki mukaan luettuna viihdyin elokuvan äärellä oikein hyvin ja sitä voi kyllä suositella sekä lännenelokuvista, että Tarantinon pätkistä pitäville.

The Hateful Eight
Ohjaus: Quentin Tarantino



LISÄÄ JUTTUJA:

Oulun Kathmandu – Miellyttävä nepalilainen Tummilla seinillä kirkkaat ikkunat THE TECHNOMANCER