Temple Balls – Suoraan isoihin saappaisiin

Temple Balls -yhtyellä on käsissään kaikki menestyksen avaimet ja uunituore albumi Traded Dreams. Jalkauduimme Nousun dynaamisena duona levyn julkaisun kunniaksi järjestettyyn kutsuvierastilaisuuteen ja sen jälkeiselle levynjulkkarikeikalle legendaarisella oululaisella rockklubilla 45 Specialissa. Ennen keikkaa Temple Ballsin laulaja Arde ja kitaristi Santeri lupasivat meille audienssin, jonka lopputuleman te rakkaat Nousun lukijat saatte nyt luettavaksenne.

Pyydetäänpä ihan aluksi Ardea ja Santeria kertomaan lyhyesti Temple Ballsin syntytarina Nousun lukijoille. Temple ballsin kitaristi Santeri aloittaa saagan purkamisen.

– Siitä on niin kauan aikaa… Me olemme siis Oulussa perustaneet tämän bändin vuonna 2009, ja jos bändin syntytarinaa tarkemmin miettii, niin mehän ollaan kaveriporukka, jonka jäsenet kaikki halusivat soittaa yhdessä. Me kyllä soitimme kaikki jo entuudestaan soittimia, emme alkaneet vasta yhdessä niitä soittamaan. Se meni sillä tavalla kivasti, että me oltiin neljä jätkää, jotka sattuivat kukin täyttämään sopivasti bändin tontit. Kaveruudesta se kaikki meillä lähti, ja meillä ollut aina tosi tärkeätä se että kaikki tullaan toimeen keskenämme. Onkohan siitä nyt kolme vuotta aikaa, kun meillä oli ja meni bändissä pari muuta laulajaa, ja mietittiin että kyllä haluamme saada taas viidennen jätkän tähän bändiin. Lähdettiin sitten pohtimaan ihan kaveripohjalta, että olisiko meillä ketään hyvää tyyppiä tiedossa laulajaksi, koska se on meille tärkeätä että tullaan kaikki toimeen keskenämme.

Laulaja Arde tuli mukaan bändiin kolmisen vuotta takaperin. Siitä voitaneen katsoa myös alkaneen Temple Ballsin jyrkkä nousu urallaan. 

– Minä tulin siis vuonna 2014 mukaan kuvioihin ja siitä edespäin, varsinkin meidän manageri näin sanoo, ollaan kaikki tehty hommia enemmän kuin koskaan. Mutta koskaanhan ei varsinaisesti lopu tietenkään ne hommat. Aina vaan tulee enemmän ja enemmän (naurua).

Unelmia ja kovaa työtä

Esikoisalbumi Traded Dreams julkaistiin virallisesti perjantaina 24. helmikuuta. Fiilikset ovat levyn ilmestymisen tiimoilta bändin leirissä mainiot, kuten arvata saattaakin, ja solisti Arde sekä Santeri ovat innoissaan levystään.

– Helvetin hyvät fiilikset. Ei tässä voi muuta kuin hymyillä kuin Hangon keksi. Kun levy tuli Spotifyihin kahdeltatoista yöllä varhaisena perjantai-aamuna 24.2, ja olin vielä siihen aikaan hereillä, niin oli ihan pakko kuunnella se itsekin läpi vielä kerta.

Temple Balls

Levyn materiaali oli jo ennen äänityssessioita Thaimaassa kokolailla valmiina, ja kun melkein vuosi on välissä pyörähtänyt, on levyn tulo viimein kauppojen hyllyihin koko prosessin kruunaus. Santeri kuvailee aatoksiaan levyn tiimoilta vielä vähän ristiriitaisiksi.

– Minulla on ehkä se, kun materiaali on ollu niin kauan käsissä, ja biisit on olleet tietenkin meidän päissä, että ollaan oltu niin lähellä sitä levyä jo pitkään.. Minulla ehkä ei vielä itsellä ole tullut se realiteetti vastaan, että se levy on oikeasti ulkona. Sen huomaa siitä, kun aiemmin on puhunut bändistä jonkun kaverin kanssa, ja sanonut että sillä tulevalla levyllä on yksi biisi, josta sinä saattaisit tykätä, niin ei ole vielä oikein hahmottanut sitä asiaa että nythän ne biisit sen kaverin kuultavissakin. Ei ole oikein vielä saatu face to face -palautetta. On tullut kyllä Facebookissa peukkua sun muuta, mutta se ei ole kuitenkaan niin konkreettista. Sitä jotenkin vielä ajattelee, ettei se levy ole vielä niin muitten armoilla.

Palautetta on jo tullut levyn tiimoilta lähipiiristä ja kauempaakin. Arden mukaan aika yllättäviltäkin tahoilta.

– Minulle on kyllä tullut tosi paljon palautetta nimenomaan sellaisilta tyypeiltä, keitä en ole nähnyt pitkään aikaan tai en ikinä. Minulle tuli esimerkiksi Facebookiin Message Requesteja, ja mietin siinä että kukahan näitä on lähettänyt, niin siellä oli kaksi tyyppiä lähettänyt viestiä tyyliin ”Halusin sanoa että teillä on ihan helvetin hyvä levy, kiitos!”  Se oli yllättävää, sillä yleensähän jengi heittää suoraan kaveripyyntöjä Facebookissa, niin nämä tyypit halusivat lähettää viestit ja kiittää hyvästä levystä. Ja tietysti on jotain vanhoja bändikavereita, jotka on käyneet kehumassa levyä, ja ovat jakaneet muun muassa Spotify-linkkiä ja hommanneet fyysistä kopiota itselleen.

– Minulla on varmaan ajatus, kun tuo levy on ollut niin kauan sellainen oma pikku salaisuus, siihen on vain jo tottunut, että kestää varmaan hetki tajuta, että nyt se on siinä, Santeri toteaa.

Ardekin allekirjoittaa Santerin ajatukset siitä ettei albumin julkaisu ole vielä täysin realisoitunut, vaikka sen eteen on tehty pitkäjänteisesti työtä jo kohtuullisen kauan.

– Kyllä sitä on pikkuhiljaa koko ajan eletty tätä levyn tulemista. Käytiin viime vuoden toukokuussa äänittämässä se Thaimaassa, ja treenattiin tietty sitä varten niin kovaa vuosi sitten. Sitä ajatteli että kohta se levy tulee, ja vuosi kuitenkin meni, niin tässä on vähän sekalaiset fiilikset senkin takia.

Temple Balls halusi juhlistaa levyn julkaisua Facebookissa yhdessä fanien kanssa tekemällä live-lähetyksen päivää ennen julkaisua. Santerin mukaan live-lähetyksen kohtalo on pieni mysteeri.

– Oltiin Facebookissa livenä toissapäivänä (torstaina 23.2), ja siinä tapahtui ilmeisesti niin, että jonkun Facebook-käyttäjän taholta ilmiannettiin se meidän livelähetys ja se poistettin Facebookista kokonaan (naurua). Minä tulin siihen tulokseen, että se oli se syy kun se katosi sieltä, eli joku ilmiantoi lähetyksen. Me vielä luvattiin kaikille, että lähetys olisi siellä vielä seuraavaan päivään eli perjantaihin. Kyllä se harmitti, minä tutkin ja etsin, eikä sitä lähetystä vain ollut enää missään. Tulin siihen tulokseen että joko Facebookilla on käynyt joku bugi, mikä on aika epätodennäköistä, tai sitten joku on tosiaan ilmiantanut sen. Ei ollut oma moka siis, mutta ehkä olisi pitänyt katsoa mitä sanoo (naurua). Kuulostaa ehkä että se livelähetys on ollut tosi asiaton, mutta ei se oikeasti sitä ollut.

Purplea ja Prokofjevia

Temple Ballsin musiikista on selkeästi kuultavissa vaikutteita ainakin 1970-luvun rockista. Esikuvina ja innoittajina bändillä on luonnollisesti monia klassisia rockin jättiläisiä, mutta myös genrerajat ylittäviä suosikkeja löytyy. Santeri lataa heti kärkeen kovan tekijän.

– Minä olin sanomassa että ABBA (naurua). En tiedä miksi. Teki mieli sanoa ABBA. Ei siksi että se on hyvä bändi. Kiss oli eka kova bändi itelle.

– Sellaisia yhteisiä esikuvia jotka on olleet meille kaikille tärkeitä, ovat tyyliin Hanoi Rocks, se alkuperäinen kokoonpano, ja sitten D.A.D. on meillä tosi tärkeä bändi, Arde toteaa.

Temple Balls

Santerille mikään tietty artisti tai bändi ei ole ollut kimmoke soittajan uralle.

– Mulle D.A.D. on tullut tärkeäksi vasta pari vuotta sitten. Mutta toki nämä edellä mainitut on siis kaikille yhteisesti tärkeitä esikuvia. Minulla ei ole sellaista yhtä ja tiettyä bändiä, jota kuultuani olisin ajatellut että nyt mä alan soittaa kitaraa. Ei ole sellaista tietoista aloitusta, jonka joku bändi olisi saanut aikaan. Meillä kotona lojui soittimia, ja minä itse tutustuin kitaraan. Vasta sen jälkeen mä löysin bändit. En tiedä onko muillakaan ollut sellaista ennen kuin ovat alkaneet soittamaan.

Arde nimeää suureksi vaikuttajikseen Led Zeppelinin, luonnollisesti.

– Varmaan joskus penskana – kun tosi hyvän kaverini faija – joka oli ja on edelleen muusikko, näytti meille ostamansa Led Zepelinin VHS:n ja sanoi meille että kattokaas pojat tästä miten soitetaan, et näin pitää soittaa jos haluaa että homma menee isosti. Me ihmeteteltiin että mikähän tää bändi oikein on. Minä olin kuullut kyllä Deep Purplesta aikaisemmin sentään ja huomattiin sen kaverin kanssa molempien diggailevan samaa musaa. Sitten iskettiin se kaverin isän VHS sinne soittimeen ja katsottiin. Oltiin ekat kolme-neljä minuuttia ihan suu auki, että mitä helvettiä tuossa oikeasti tapahtuu, näinkö sitä rockia soitetaan. Sitä kautta sitten löytyivät itselle ne ekat bändit. Minä olin varmaan 10–11-vuotias kun minulla oli jo eka bändi ja kaksi biisiä. Henkilökohtaisesti Led Zeppelin on kyllä ollut aina semmoinen tosi iso esikuva, ja vieläkin kuuntelen niitä hemmetin paljon. Meillä on Santerin kanssa itse asiassa yllättävän paljon samanlainen musamaku, sillä me molemmat diggaillaan myös klassisesta musasta. Itse en fanita erikseen jotain säveltäjää. Minun mielestäni se on vain tosi siistiä musaa.

Santeri taas on perehtynyt enemmänkin klassisiin säveltäjiin.

– Mulla taas on niitä useitakin. Prokofjevista minä tykkään. Ja sitten Wagnerista paikoitellen, osin sen musiikki on ihan saatanan tylsää. Odotat neljä tuntia että teoksessa tapahtuu jotain ja sitten ei tapahdukaan (naurua). Kansallisromanttinen aikakausi kiinnostaa klassisessa musiikissa.

Arden klassinen herätys kävi sattumalta.

– Mä muistan kun mulla oli sellainen iso stereosysteemi jostain 1970–1980-luvulta varmaankin, ja siinä oli vinyylisoitin yläosassa ja kaksi kasettiasemaa, ja CD-soitin jonka olin itse kolvaillut siihen kiinni. Siinä oli tietenkin myös radio, mutta ei antennia. Siitä ei sen takia kuulunut mikään muu kuin klasarikanava. Mietin että ei tätä nyt saatana koko ajan jaksa kuunnella. Sitten kuitenkin mietin että löytyisiköhän tuolta jotain siistä kuitenkin, ja jätin kanavan päälle ja luin jotain kirjaa siinä ja kuulin kun alkoi jotain tosi siistejä juttuja tapahtumaan siellä, ja oli pakko laittaa kirja syrjään ja todeta että jumankauta tämähän on makeeta. Laittaa lisää ääntä kun oli jossain teoksessa juuri tulossa sellainen huipentuma.

Temple Balls

– Klassisessa musiikissa on vielä suurempia tunteita. Esimerkiksi Sibeliuksen viidennen sinfonian lopetus, se on aika eeppinen. Siihen ei ole mikään rokkibiisi yltänyt. Mutta joo, me tykätään monenlaisesta musiikista. Mutta varmaan 1970-luvun bändeistä se minullakin kuitenkin lähti.

– Joo, minullakin ja ehkä vielä vanhemmistakin. Kun oma faija diggaili paljon Beatlesista ja tosi vanhasta rockenrollista. Tyyliin Chuck Berry ja kaikki tällaiset. Sellaisista se on minulla aikalailla lähtenyt liikkeelle. Kahdeksanvuotiaana kävin katsomassa Brian Setzeriä Kulttuuritalolla, se oli aika siistiä. Se on semmoinen heppu, joka on vaikuttanut tosi paljon ainakin itseeni. Vieläkin diggailen, ja haluaisin päästä uudelleen katsomaan.

Karma ja Thaimaa

Traded Dreams -albumi on äänitetty kuuluisalla Karma Sound Studiosilla Thaimaassa vuoden 2016 toukokuussa.  Samassa studiossa ovat aiemmin levyjään työstäneet muiden muassa Placebo ja Bullet For My Valentine. Albumin on tuottanut ruotsalainen Tobias Lindell, joka on aiemmin työskennellyt bändien kuten Europe ja Mustasch kanssa. Vaikka kuuluisa tuottaja ja kallis studio varmasti aiheuttivat pieniä paineita bändille, oli prosessi kaikkinensa rento ja yllättävänkin sujuva. Santeri kertoo Lindellin olleen mainettaan vaatimattomampi ja tavallisempi kaveri.

– Se oli helpoin sessio ikinä. Se oli helpompi prosessi kuin mikään meidän demosessio. Oikeasti Lindell oli lungi, se oli meille saman tien kuin kaveri. Se ei todellakaan pidä itseään minään. Tarkoitan siis, että hänellä olisi varaa sanoa, että pojat antakaapa kun minä näytän. Hyvä esimerkki, kun me olimme tekemässä jotain studiolla ja Tobias lähti käymään asioilla. Hän tulee hetken päästä takaisin ja sillä on jätskiä meille kaikille!  Siinä olisi voinut olla muuri meidän välissä.

Ardekin piti Lindellin kanssa työskentelyä vähintäänkin mukavana.

– Yhtenä iltana Tobias sanoi että nyt on hommat loppu, että käyn kaupassa. Totesi sitten vielä, että tänään voisi vaikka grillata, ja kävi hakemassa ihan hullut grillimätöt meille. Ihan vain sen takia että hän halusi grillata meidän kanssa. Hän vielä itse grillasi kaikki ruuat oikein Master Cheffinä.

Studion ympäristö tarjosi bändille oivat puitteet keskittyä työntekoon. 

– Siellä meininki oli tosi kiva. Studion tarjoama assistentti oli meidän ikäinen brittijätkä ja loistava tyyppi, sanoi että oltuaan studiolla jo yhdeksän kuukautta töissä, kaikki bändit olivat Karma Studiosilla todenneet saaneensa itsestään enemmän irti. Kun ei ole mitään häiriötekijöitä, puhelimet on jossain ja kiinni, ollaan ikään kuin turvassa kaikelta siellä. Ruokakin tehdään valmiiksi kolmesti päivässä ja kaikki ympärillä on kaunista ja mukavaa.

– Näin oli. Mehän oltiin siellä äänittämässä kaikkiaan 12–13 päivää. Jätkät olivat soittamassa pohjia eli äänitettiin rummut, basso ja komppikitarat samaan aikaan, minä olin siellä vain kuuntelemassa studiossa lasin takana ja fiilistelemässä. Oli niin hyvät soundit ja mukava olla.

– Puolessatoista päivässä soitettiin kaikkien biisien pohjat livenä. Meillä oli kymmenen päivää varattuna studiossa, ja sitten oli kaksi päivää lopussa jolloin ei tarvinnut tehdäkään mitään. Mietittiin jo että pitäisikö koota kaikki uudestaan ja äänittää vielä jotakin (naurua). Se meni niin helposti, mikä oli tosi jännää sinänsä, koska etukäteen sitä kuitenkin stressasi. Nyt ollaan menossa kalliiseen ja hienoon paikkaan ja meiltä odotetaan paljon on pakko onnistua, kun on vain tietty aika käytettävissä. Mutta me olimme niin hyvin valmistautuneet siihen, ja kemiat natsasivat tosi hyvin Lindellin kanssa. Placebo kun oli ollut samalla studiolla, niin siellä oli pitänyt kuulemma piilottaa kaikki viinat (naurua).

– Itseasiassa se studioemäntä selitti jotain jostain bändistä – en muista mistä – mutta tämän bändin kaverit olivat halunneet prätkäsoundeja levylleen. Niin ne olivat sitten raijanneet oikeasti prätkän sinne studioon. Olivat siis ajelleet siellä studiolla ympäriinsä, ja henkilökunta ole mennyt katsomaan että mitä helvettiä ne tekevät kun kuuluu joku omituinen ääni. Studion henkilökunta kehui, että me olimme tosi rauhallisia verrattuna muihin. Me kelailtiin, että kyllähän mekin vedellään täällä päivät pitkät bisseä studiopäivien jälkeen. Kyllähän me tehtiin kovaa hommia, mutta totta kai rentouduttiinkin aina iltaisin. Muut ovat kuulemma riehuneet siellä ihan täysillä niin että henkilökunnalla oli noussut hiukset pystyyn. Se on kiva, että me ollaan heidän mielestään oltu kilttejä poikia, edes jonkun mielestä (naurua). Pitää mennä maaiman toiselle puolelle, jotta joku näin ajattelee.

Traded Dreams -levyn materiaali oli jo pitkälti valmiina studioon mentäessä. Santerin mukaan muutoksiakin toki tehtiin jonkin verran, mutta pääosin materiaali oli hanskassa eikä studiossa ollut tarvetta isommalle ”hinkkaamiselle”.

– Sanat oli valmiina. Sitten katsottiin Rhys Fletcherin kanssa – joka on natiivi – meidän sanoituksia läpi. Kyllä niitä sitten aika paljon muuteltiinkin. Ainakin kolmeen biisiin tehtiin muutoksia.

– Rhysin kanssa oli tosi helppo tehdä töitä. Hänellä ei ollut suomalaista identiteettiä, siis sitä että kun Suomessa nolostellaan ja sanotaan että minä nyt tein tämmöisen laulun ja tämmöiset sanat, ja toinen ei uskalla ehdottaa korjauksia, kun se ajattelee toisen pahoittavan mielensä siitä. Mutta Rhysin kanssa oli helppoa; sille voi sanoa että tuo ei ole hyvä ja hän sanoo vain että ok, olisiko tämä parempi.

– Oli tosiaan helppo tehdä Rhysin kanssa töitä kun ei tarvinnut kierrellä ja kaarrella. Jos hän ei hiffannut jotain juttua, niin me selitimme hänelle miten homma menee, ja hän käsitti heti ja sanoi ”ai, no siinä tapauksessa tämä on ok.”

Rhys Fletcher oli siis selvästi samalla aaltopituudella bändin kanssa. Tästä Santerilla on konkreettinen esimerkki.

– Meilläkin on yksi biisi, jossa on aika iso universumi niitten sanojen takana, eli We Stand Tall. Siinä biisissä on aika monta lainia, joissa ei ole mitään järkeä. Kun Rhys katsoi niitä, se kysyi että mitä te olette oikein tässä tarkoittaneet, ja me sanoimme että istutaas alas ja keitetään kahvit ja käydään tämä läpi, ja minä selitin sille sen kaiken ja hän oli että tämähän on nerokas.

– Se oli hauskaa, koska minäkin osallistuin We Stand Tallin sanoitukseen. Meitä oli kolme tyyppiä puimassa niitä sanoituksia, ja vedeltiin kahvit naamaan, ja puolisen tuntia veivailtiin sanoja edes takaisin. Rhys kyseli että miten aion laulaa tämän ja mitä olit ajatellut tästä ja tuosta. Tällaista pallottelua, sitä oli parissa muussakin biisissä.

– Kaikki biisit olimme etukäteen treenanneet. Toki studiossa tuli jotain juttuja, joista sitten ajateltiin, että testataanpa tätäkin. Mutta pohjat olivat valmiina. Toki Tobiaskin ehdotteli meille jotain, esimerkiksi toiselle meidän kitaristille, että soittaisitko jotain sooloa tähän, että se voidaan miksata jonnekin alas. Eli kyllä kaikki oli mietitty valmiiksi ihan tempoja myöten.

Temple Balls

Musiikkivideo kappaleesta Six Ways to Sunday julkaistiin jo toukokuussa 2015 ja biisi mukana on myös levyllä, mutta eroaa levyn muusta materiaalista ollen hieman ehkä simppelimpi. Selitys sille, miksi jo vanhempi materiaali haluttiin levylle mukaan, löytyy Santerilta heti.

– Meillä ei ollut tarpeeksi biisejä (naurua). Six Ways to Sunday on ehkä eniten poikkeava biisi levyllä, mutta se on tosi monen bändiläisen ja muidenkin lempparibiisi. Minun mielestäni se on sanoituksellisesti aika pitkälle samasta universumista, varsinkin We Stand Tallin kanssa. Se on toki vähän pop-kamaa verrattuna muihin ja vähän melodisempaa. Mutta se toimii siellä levyllä hyvin. Arde kävi laulamassa livenä laulut levyä varten ja se miksattiin uusiksi, mutta siinä ei sen kummempia muutoksia tullut levylle. Olisi meillä ollut muitakin biisejä, mutta me päädyimme tähän kymmenikköön. Aluksi kyllä mietittiin että olisi jätetty viimeinen biisi Under My Feet levyltä pois, se on sellainen slovari.

– Kaikki muut halusivat, mutta minä en tietenkään halunnut jättää sitä pois, haha!

– Se ei oikein toiminut, ja se oli niin pitkä biisi että oli vaikea sillä tavalla. On se vieläkin pitkä, kuutisen minuuttia. Sitten kuitenkin päätettiin että me tehdään se. Siitä tuli aika eeppinen biisi.

Menestyksen avaimet

Temple Balls on ehtinyt olla yllättävän paljon medianäkyvyydessä jo paljon ennen levyä. Santerin ja Arden mukaan tämän mahdollistavat hyvät taustajoukot sekä kova työnteko, asenne ja oma juttu, jolla erottautua muista. Santeri ja Arde allekirjoittavat eräänlaisen vaarallisuudenkin kuuluvan edelleen olennaisena osana rockiin ja rockbändin olemukseen.

– Nykyään rokkibändit on suoraan sanottuna vähän nössöjä, ettei ole sitä sellaista tietynlaista vaaraa siinä. 

– Nimenomaan. Oma juttu pitää olla, että pukeutuu vaikka appelsiiniksi, hah. Siis että tekee jotain random-hommaa, joka on oma.

Santeri uskoo että kova työ kantaa hedelmää.

– Tuli mieleen yksi juttu, jota tykkään aina viljellä kaikessa. Eli kova työ minimoi tuurin. Tarvitaan toki hyvää tuuria, pitää käydä oikeasti mäihä. Mutta jos teet paljon töitä ja hakkaat päätä seinään, niin tarvitset vähemmän sitä tuuria. Sitä me ollaan tehty, paljon töitä. Meillä on käynyt hyvä tuuri, mutta me ollaan kyllä nähty saatanasti vaivaakin.

– Tänä päivänä some on niin vaikuttava tekijä näissä ympyröissä, että sitä pitää – ei nyt ihan väkisin päivittää – mutta pitää kuitenkin jengi ajan tasalla. Moni ajattelee, että jos tehdään yksi sinkku niin päästään helvetinmoiselle rundille ja kaikki ovet aukeavat sillä tavalla. Eihän se toimi niin. Koko ajan pitää tehdä itsensä mielenkiintoiseksi.

– Tuo on sinänsä hauskaa mediassa, että jos seuraa jotain bändiä, kuten vaikka meitä, niin sieltä löytyy meistä kaikkea sellaista että lämpättiin Queenia ja Deep Purplea, että pojilla on käynyt tuuri, ja kävihän meillä. Mutta sitten jos kaikki meidän vireillä olleet jutut olisivat toteutuneet, niin se uutisointi näyttäisi ihan erilaiselta (naurua). Eli musakentällä on kauheasti tapahtumassa jotain koko ajan, mutta aika vähän sitten lopulta tapahtuu.

Arde kertoo etteivät bändin kaikki hienot suunnitelmat aina toteudu siten kuin on suunniteltu, ja moni asia on epävarma loppuun saakka.

– Se on hyvä muistisääntö, että se mitä ei olla tehty niin sitä ei ole olemassa (naurua)! Monesti peruuntuu monia juttuja, jotka ovat vireillä, tyyliin että tehdään biisi sen ja sen tyypin kanssa ja mennään tänne ja tuonne keikalle ja lämpätään tuota bändiä. Sitten se kaikki saattaa peruuntua. Siksi miettii, että luultavasti me ollaan jossain mukana, koetetaan sillä tavalla psyykata itseämme, ettei tule sellaista vitutusta että meidän piti lämpätä sitä bändiä ja sitten siitä ei tulekaan mitään. Meidän manageri ei kerrokaan meille kaikkea, se voi sitten sanoa joskus jälkeenpäin, että meinasitte melkein päästä lämppäämään sitä ja tuota. Sitten sitä ajattelee että ai saatana, oispa ollut hienoa. Ehkä parempi niin, ei putoa ihan tonnin korkeudelta.

Isoja lavoja ja tähtiä

Viime vuoden aikana Temple Ballsilla oli keikat Queenin, Deep Purplen ja Uriah Heepin lämmittelijänä. Isoilta lavoilta saatu soittokokemus oli varmasti kullanarvoinen bändille, ja muistorikkaat keikkakokemukset sekä tähtien tapaamiset kuuluivat asiaan. Santeri pääsi juttusille Queenin Brian Mayn kanssa.

– Se moikkasi minua!

– Se oli ihan käsittämätöntä.

– Se moikkasi minua, se näkyi varmaan minun ilmeestänikin. Pojat näki kaukaa että Santeri juttelee Brian Mayn kanssa. Ne näki kaukaa sen tilanteen kun me käveltiin siinä ja juteltiin Brianin kanssa.

Arde on päässyt tapaamaan sankareitaan myös keikkalavojen ulkopuolella.

– Tämä ei kylläkään liity suoraan näihin lämppärikeikkoihin, mutta oltiin kuvaamassa stadissa Hell And Feeling Fine -biisin musavideota. Helsingin Punavuoressa on sellainen mesta kuin The Riff. Stadissa oli samaan aikaan moottoripyörämessut, missä Mickey Dee (ex-Motörhead, nyk. Scorpions -rumpali) oli esittelemässä omaa pyöräänsä. Mentiin siis videon kuvausten jälkeen The Riffiin, ja Mickey Dee oli siellä. Siis minä, meidän teknikko ja rumpali oltiin siinä. Katsottiin että Mickey Dee on siellä, ja kysyttiin päästäänkö kuvaan sen kanssa. Mickey sanoi että totta kai. Muutama sana vaihdetttiin, ja Mickey meni takaisin omaan pöytäänsä. Pikkuhiljaa alkoi tulemaan pilkku, ja Mickey tulee meidän pöydän luo ja kysyy mihin mennään jatkoille. Mentiin sitten meille, kun asun ihan siinä vieressä, ja niin Mickey Dee tuli meille sitten bisselle. Kuunneltiin meidän musaa, kun hän kysyi että mikä meidän bändi on. Annoin sitten promo-CD:n hänelle muistoksi.

Temple Balls

– Tästä vähän eteenpäin sattui hauskasti, että Arde oli juuri käymässä Oulussa, ja Arden tyttöystävällä soi puhelin. Mickey Dee soittaa sille että moi, ollaan Scorpionsin kanssa tulossa keikalle sinnepäin, että haluaisitteko tulla katsomaan keikkaa, laitetaan teidän nimet listalle. Ja Arde oli juuri silloin Oulussa, hah! Mutta Brian Mayn tapaaminen oli sellainen eeppinen juttu, ja muutenkin koko Queenin keikka.

– Se oli järkyttävän kokoinen se Queenin lavakin, ei olla ikinä soitettu niin isolla lavalla. Siellä oli sellainen hemmetin pitkä catwalk, mietittiin että saakohan tuonne mennä. Meidän miksaaja, kokenut kaveri, sanoi että sinne vaan saatana! Että nyt ei nössöillä vaan täysiä pitää vetää. Minä kävin sitten kääntymässä siellä. En muista oliko se joku Kashmirin jätkistä, joka sanoi ettei kehtaa kyllä mennä sinne catwalkille steppailemaan. Minä juoksin tosiaan pari kertaa sinne catwalkille, ja tietenkin kun oltiin lämppäreitä niin eihän siellä silloin ollut mitään monitoreja, mutta toki niistää helvetin isoista PA-kamoista kuuli oman laulun, niin mikäs siinä oli langattoman mikin kanssa oli juostessa, se oli aika makeeta kyllä.

Onko Temple Ballsilla jo kenties sotasuunnitelmia ulkomaiden valloitusta silmällä pitäen?

– Kyllä tässä pikkuhiljaa ollaan ulkomaillekin menossa. Tässä on ollut pyöritystä suuntaan jos toiseen, muttei vielä mitään varmistunutta juttua. Toivon mukaan meidän levy avaa lisää ovia. Ei tiedä vielä mitä tapahtuu syksyllä. Levyä ei ole vielä julkaistu ulkomailla, mutta sitä voi tilata levykauppa Äxän kautta. Eräskin fani Indianasta jenkeistä kyseli Facebook-sivulla, mistä hän voisi tilata levyn, niin neuvoin tilaamaan sieltä, kun Äxällä on World Wide -toimitus. Toki olisi kiva että julkaistaan ulkomaillakin, ja eiköhän niitä diilejä ala tippumaan. Vastahan tämä on eka levy kuitenkin.

Keikkakalenterista

Temple Ballsin klubikeikkoja on luvassa keväällä Suomessa ja kesällä bändin voi bongata myös festivaaleilta. Ulkomaiden osalta keikkakalenteri on vielä avoin. Arden mukaan tilanne muuttunee vielä paljonkin.

– Näiden jo julkistettujen keikkojen ja Nummirockin lisäksi ollaan kesällä LankaFesteillä Puolangalla, muita festareita ei ole vielä varsinaisesti varmistunut.

– Klubikeikkoja koetetaan saada vielä keväälle, mutta varmasti tulee muitakin keikkoja. Festarit on kyllä kivoja, nehän on melkein ainoita keikkoja minne alaikäisetkin pääsee. Jyväskylän Lutakossa taitaa alaikäiset päästä myös.

– Turun Vimmassa ollaan 5. huhtikuuta, sinne pääsee myös alaikäiset. Heitetään ensin keikka siellä ja sen jälkeen jengi saa tulla kysymään meiltä kaikkea tyyliin kuinka kauan menee soundcheckissä vaikka, mitä nyt vaan mieleen tulee. Oulussa ei ole tämän levynjulkkarikeikan lisäksi muuta, ei ainakaan vielä. Toisaalta hyväkin että päästään käymään muualla.

45 Specialissa pidettävän levynjulkkarikeikan illan settilistalle Arde ja Santeri lupaavat jotain speciaalia. Kaverit kertovat naureskellen, että ainakin se on uutta että settilista on oikein tulostetttu paperille, eikä hutaistu käsin viittä minuuttia ennen keikan alkua.

– Itseasiassa uusi cover-biisi on mukana setissä.

– Vähän on laitettu settilistaa uusiksi. Kaikki levyn biisit tulee tänään.

– Kyllä, eli pikkaisen pitempi setti kuin normaalistija järjestys on vähän vaihtunut.

– Tässä on ollut melkein pari kuukautta keikkatauko, joten kyllä se varmasti jollain tavalla vaikuttaa. Varmasti näkyy ja kuuluu että meillä on pakkautunutta energiaa!




LISÄÄ JUTTUJA:

Lubricant – Swallow This: Years 1991–1993 Fok_it Vaimo ja lapset