Star Fox Zero

Karvaturreja avaruudessa

Karvaturrit lentävät ja taistelevat laseraseiden läiskiessä avaruudessa Nintendon julkaisemassa uudessa Star Fox Zerossa. Peli on ensimmäinen kotikonsoleille julkaistu Star Fox kymmeneen vuoteen, joten minkälainen on tämän klassisen mutta harvaosaisen pelisarjan uusin tulokas?

Valvovana ohjaajana toimineen pelialan legendan Shigeru Miyamotonmukaan Star Fox Zero ei ole varsinainen jatko-osa pelisarjalle, mutta se ei ole myöskään esiosa eikä uudelleen tehty versio Star Fox 64:sta. Miksi peliä sitten voisi kutsua, jää hieman epäselväksi. Mutta ei tuo nyt sille varsinaisesti pahaa tee, vaikka myös Star Fox tekisi kaanoninsa suhteen “zeldat” muuttuen epämääräiseksi ja epälineaariseksi sekamelskaksi.

Peli on sekä Nintendon, että PlatinumGamesin kehityksen yhteistyötä. Yhteistyön, joka ymmärtääkseni alkoi alun perin Bayonetta 2:n kaavaillun bonuskentän muodossa. Sekä Nintendon, että PlatinumGamesin meriittejä on tässä turha kerrata, sillä molemmilla studioilla on tunnetusti homma hanskassa, vaan miten sitten Star Fox Zeron laita, peliä kun on lykätty hieman aiemmasta julkaisuaikataulusta myöhemmäksi ja se on julkaisunsa jälkeen herättänyt negatiivista kritiikkiä ja joissakin paikoissa jo ehditty flopiksikin haukkua?

Avaruuden turrit

Se mikä on aina itseäni viehättänyt Star Foxin maailmassa, ovat sitä kansoittavat pelihahmot. Vaikka tavallaan pelin käsittelemä aihepiiri, raaka sotiminen, onkin synkkä ja raskas, on Nintendo onnistunut saamaan sen tarpeeksi kevyeksi, ettei se tunnu ahdistavalta, mutta menemättä kuitenkaan toiseen ääripäähänkään.

Pelihahmot ovat hyvin sympaattisia turreja, kukapa ei tuommoisia avaruudessa koheltavia elukoita voisi rakastaa? Mainiota on myöskin se, että suurin osa pelihahmoista on nimetty jotenkin niin, että yleensä nimestä jo selviää, mikä eläinkunnan otus on kyseessä, aivan kuin se ei olisi jo sanomatta selvä, että Slippy Toad on sammakko tai Peppy Hare jänis, päähahmosta Fox McCloudista puhumattakaan.

Mielestäni ensimmäistä kertaa sarjassa on dialogi tällä kertaa täysin puhuttua, mutta en voi olla aivan varma, sillä pari aikaisempaa osaa on valitettavasti jäänyt tarkistamatta. Ääninäyttelyn laadusta voi sanoa sekä puolesta, että vastaan, sillä osa äänistä on toteutettu hyvin, kun iso osa niistä on taas jollakin tavalla ärsyttäviä. Etenkin vihollisryhmä Star Wolfin viholliset ovat semmoisia lällättelijöitä, että ei mitään rajaa. Laatu on siis aika vaihtelevaa.

Muuten audiopuoli toimii tarpeellisen hyvin, mitä siihen nyt kerkeää taistelun tiimellyksessä edes keskittymään. Aseista plasmat ja laserit läiskyvät, kuten kuuluukin. Räjähdykset pamahtelevat kovalla paukkeella ja niin edelleen. Musiikki on myös toimivaa silloin kun siihen sattuu kiinnittämään huomiota, mutta valehtelisin, jos väittäisin niin tapahtuneen kovin usein kaiken taiston tiimellyksessä.

Siipimiehet eivät pysy hiljaa, vaan haluavat ohjeistaa sinua koko ajan.

Siipimiehet eivät pysy hiljaa, vaan haluavat ohjeistaa sinua koko ajan.

Siipimiesten kommunikaatiota on hyvä kuulla ihan audiona, ilman että viestejä tarvitsee lukea ruudulta, mutta etenkin tehtäviä jauhaessa ja yrittäessä uudestaan samat vuorosanat ja ohjeiden siteeraamiset alkavat kyllä tympimään pahemman kerran. Muutenkin siipimiehet tuntuvat olevan hieman avuttomia ja joutuvan hätään jatkuvasti.  Peli pitelee pelaajaa muutenkin kädestä ohjeistaen joka vaiheessa mitä tehdä. Tämän olisi voinut ehkä ohittaa tekemällä hieman kattavamman tutoriaalin alkuun, tai lisäämällä asetuksiin valikon, jolla tämmöisen ylimääräisen turhan voisi jättää kokonaan pelikokemuksen ulkopuolelle.

Graafisesti peli on luonnollisesti nykysukupolven tasolla melko vaatimaton. Yksityiskohdattomista tekstuureista ja pienistä polygonimääristä kärsii etenkin pelin alukset ja ovat melko kulmikkaita ja mitäänsanomattoman näköisiä. Tämän puutteen korvaa kuitenkin se, että peli pyörii hyvällä vauhdilla, eikä ruudunpäivitys näyttänyt hidastuvan missään kohdassa ainakaan kovin nähtävästi, paitsi tarkoituksella joissain dramaattisemmissa kohtauksissa ja kahden pilotin koiratappeluiden vaiheissa. Hieman pidempää piirtoetäisyyttä kyllä jää kaipaamaan, sillä välillä tuntuu siltä, että viholliset ilmestyvät aivan nenän edestä. Sanoisin kuitenkin, että graafisesti peli on aivan riittävä Wii U:n tasolla.

Sekavana avaruudessa

Taistelu on yhtä kaaosta ja kakofoniaa varmasti oikeassa elämässäkin, mutta se ei silti ole riittävän hyvä tekosyy sille miksi Star Fox Zeron pelaaminen on ajoittain hyvinkin sekava ja hankala toimenpide. Syy siihen on mielestäni yksinkertaisesti se, että peliin on haluttu, ehkä hieman väkisinkin, naittaa jonkinlainen suurempi käyttötarkoitus Wii U:n Gamepadille. Tämä ei ole kuitenkaan onnistunut aivan niin hyvin kuin on ehkä aiottu.

Peli tarjoaa kaksi näkymää, josta seurata ruudun tapahtumia. Televisiosta näkee isona aiemmista Star Foxeista tuttu, aluksen takaa kuvattu näkymä, joka on pääasiassa riittävä kuvakulma suurimpaan osaan ohjausmanöövereitä ja ammuskelua. Gamepadin näyttö taas tarjoaa oman kuvakulman suoraan aluksesta, kuin ohjaamosta nähtynä, ja on oivallinen hieman enemmän tarkkuutta vaativiin toimenpiteisiin. Sitä käytetään myös Direct-i -nimisen robotin ohjastamiseen joissain kentissä.

Pigma onkin oikea kunnon sika!

Pigma onkin oikea kunnon sika!

Molemmat näkymät ovat omissa tarkoituksissaan hyödyllisiä, mutta ongelma on enemmänkin siinä, että hektisessä pelissä pitäisi yrittää synkroninoida omat reaktionsa molempien ruutujen samanaikaisiin tapahtumiin, sekä koordinoida aivonsa tajuamaan, että milloin mitäkin ruutua olisi hyvä tuijottaa. Tämä osaamattomuus ei tietenkään ole aivan täysin pelkästään pelin vika, vaan osittain myös pelaajan, mutta etenkin alussa molempien ruutujen seuraaminen on melko tyrmistyttävää. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että pikkuhiljaa kahden näytön käyttö alkaa helpottua.

Tähtäämistä voi helpottaa myös Gamepadin liiketunnistuksella, joka toimii ihan hyvin suurimman osan ajasta. Välillä sen keskipisteen joutuu kuitenkin napin- tai tatinpainalluksella resetoimaan, kun liian pitkään tulitukset pohjassa ohjaamon keskipiste ja kulma saattaa mennä jotenkin vinksalleen. Tiukassa lasersateessa ja toiminnan keskellä tämäkin on kuitenkin hieman hankala ja ikävä toimenpide.

Sotimaan pääsee muutaman erilaisen aluksen voimin sekä syväavaruudessa että erinäköisien planeettojen pinnoilla. Pääosa ajasta kuluu tutuksi tulleiden Arwing-aluksien ohjaksissa, jotka tarvittaessa muuttuvat hieman mechrobotteja muistuttaviksi pieniksi kävelijöiksi. Käytössä on joissain tehtävissä myös Landmaster-tankki, joka muuntautuu lyhyitä matkoja lentäväksi antigravitaatiotankiksi. Myös hieman helikopteria muistuttavan Gyrowingin ohjaksiin pääsee, jonka erikoisuutena on aiemmin mainittu Direct-i-robotti, jota käytetään esimerkiksi tietokonepäätteiden hakkeroimiseen.

Vaihtelu tehtävien välillä on miellyttävää, eikä yksikään kentistä tunnu varsinaisesti edellisten toistoilta, vaikka välillä tietysti samanlaisiakin elementtejä on käytettävissä. Osa kentistä on erinomaisia, kuten oma suosikkini loppupuolen vauhdikas Sector Omega -kaahaus tai Cornerian kähinät, kun taas osa kentistä tuntuu enemmän täytemateriaalilta, kuten esimerkiksi Zonessin Gyrowing-lentelyt tai Fichinan jääkenttä. Ei mikään kentistä kuitenkaan varsinaisesti huonoilta tuntunut. Osassa kentistä on myös lopussa joku eeppisempi pomotaistelu. Ne rikkovat totuttua, yleensä laakista tai kahdesta tuhoutuvien, vihollisaaltojen tulvaa ja ovat täten tervetulleita, vaikka joissakin tapauksissa kamera aiheuttaa hieman ongelmia, kun isompaa pomoa pitää kierrellä kaarella.

Lyhyehkö sotakampanja

Onko kyseessä sitten jonkin sortin salamasota, blitzkrieg, vai mikä, mutta pelin päätarina ei ole pituudella pilattu. Kestää toki aikansa ennen kuin kentät pääsee läpi, mutta kun ne hallitsee, ovat ne aika läpihuutojuttuja, eikä keskimääräinen kesto ole kuin jossain kymmenen minuutin luokissa.


Koluttavaa pelissä toki on melko paljon, sillä jokaisesta kentästä voi saada yhteensä viisi mitalia. Yksi mitaleista on aina sidottu tiettyyn määrään tuhottuja vihollisi ja osumia, mutta loput ovat salaisia ja tehtävät niiden takana vaihtelevat kentästä toiseen. Mitaleja ei ole pakko tietenkään kerätä, jos ei halua, mutta ne ovat ihan mukava tapa käydä läpi vanhoja kenttiä ja tarjoavat siihen sopivan syyn. Aina tarpeeksi mitaleja saadessaan avautuu vielä lisää haasteellisempia harjoitustehtäviä.

Aiemmista Star Fox -lentelyistä on mukana vaihtoehtoisia reittejä ja tarjolla on myös bonustehtäviä. Niihin päästäkseen niitä joutuu hieman etsimään ja näkemään vaivaa, mutta tuovatpa sitten mukanaan lisää kestoa pelille. Bonuskentät eivät ole aivan yhtä isoja kuin normaalit pääkampanjan tehtävät, vaan hieman kokeellisempia.

Tarjolla olisi myös co-op-peli, mutta sitä en päässyt kokeilemaan peliseuran puuttumisesta johtuen. Pelissä on myös tuki Fox- ja Falco-amiiboille, joilla pystyy jotain pientä kosmeettista muutosta tekemään pelille, mutta sitäkään en päässyt itse kokeilemaan.

Onko Star Fox Zero nyt sitten huippupeli? Ei ehkä kuitenkaan. Valehtelisin, jos en sanoisi olevani hieman pettynyt ja mielestäni Shigeru Miyamoton valvonnan alaisuudessa olleelta peliltä on lupa odottaa mieleenpainuvampaa. En nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että Star Fox Zero olisi kuitenkaan surkea peli tai että se olisi edes keskinkertainen. Pienissä erissä pelattuna se tarjoaa vallan vauhdikasta räiskimistä ja etenkin Star Foxin maailmaan tykästyneille se on mielestäni kurkkaamisen arvoinen, vaikka ei mikään mieltä räjäyttävä tapaus olekaan.

Star Fox Zero

Genre: Räiskintä
Ikäraja: 7
PlatinumGames / Nintendo
Testattu: WIIU
Saatavilla: WIIU
Pelattu: Lyhyt yksinpelikampanja läpi, josta lähes kaikki mitallit kerätty. Suurin osa bonustehtävistä koluttu läpi myös.


LISÄÄ JUTTUJA:

Mikko Kivinen Guns N’ Roses Putkinotko