Sivupolku – Reunalla roikkumisen sietämättömyys

13.01.2016
Teksti:

Varmasti kaikki tietävät sen ensimmäisen maailman ongelman, kun seuraa intensiivisesti sarjaa, jonka tarina jää kesken joka jaksossa. Ja ellei sarjaa katso suoratoistopalvelusta, joutuu seuraavaa osaa odottamaan seuraavaan päivään, viikkoon, tai jopa tuotantokauteen.

Sarjantekijöiden näkökulmasta cliffhangereilla on toki tarkoituksensa. Mikäänhän ei saa katsojaa palaamaan sarjan pariin yhtä tehokkaasti kuin kutkuttava tunne siitä, että jokin asia jäi selvittämättömäksi. Monet sarjat rakennetaan häikäilemättä cliffhangereitten varaan. Toinen tapa käyttää näitä koukkuja on päättää tuotantokausi avoimesti. Tämän olen kokenut useammankin sarjan kohdalla, mutta erityisesti mieleen ovat jääneet Uusi Sherlock ja tuoreimpana Murdochin murhamysteerit, joissa tuotantokauden viimeinen jakso päättyi aivan uskomattoman ärsyttävästi.

Missä vaiheessa reunalla roikottaminen sitten käy katsojalle liialliseksi? Esimerkiksi itselläni jäi True Bloodin katsominen ensimmäisen tuotantokauden puoliväliin pääosin sen takia, että jokainen jakso loppui niin kertakaikkisen ilmeiseen cliffhangeriin, että alkoi oikein oksettaa. Useammalta taholta olen kuitenkin kuullut, että tämä aiheutti suurempaa kiinnostusta seuraavaa jaksoa kohden. Itse en kuitenkaan kokenut hahmoja tai tarinaa niin erinomaisiksi, että olisin jaksanut sietää sarjan aiheuttamaa ärsytystä niiden vuoksi. Samanlaisen kohtalon koki Olipa kerran (Once Upon A Time) ensimmäisen tuotantokauden jälkeen, kun totesin, ettei Robert Carlylen esittämä Rumpelstiltskin yksinään pelasta koko sarjaa.

Kolumni, sivupolku

Kuva: Nina Hurme

Tuotantokauden viimeisen jakson lopettaminen koukkuun ärsyttää ainakin yhtä paljon. Asiaa ei varsinaisesti helpota tieto siitä, että yleensä seuraavaan tuotantokauteen on aikaa lopetuksesta noin vuosi. Olen ilmeisesti ollut väärässä jonossa, kun kärsivällisyyttä on joskus jaettu. Jostain syystä tuotantokauden lopettaminen cliffhangeriin kuitenkin omalla kohdallani johtaa siihen, että uuden tuotantokauden alkaessa on pakko saada selvää siitä, mihin tarinan kanssa oikeastaan päädytäänkään. Myönnettävä on, että korpesi kovasti, kun tajusin Neiti Fisherin etsivätoimistoa katsoessani, että en saakaan vielä tietää mihin kahden päähenkilön välit kehittyvät, kun tuorein tuotantokausi vuodelta 2015 päättyi tilanteeseen, joka voi jatkua oikeastaan miten tahansa.

Hienovaraisemmat, taustalla etenevät kokonaisuudet herättävät mielestäni enemmän kiinnostusta hahmoja kohtaan, kuten on esimerkiksi Murdochin murhamysteerien ja Neiti Fisherin etsivätoimiston laita. Niissä hahmojen väliset suhteet kehittyvät hiljalleen yksittäisten rikosten ratkomisen ohessa, mikä saa hahmot tuntumaan aidommilta ja niihin alkaa luoda henkilökohtaisempaa sidettä.

Mikään ei kuitenkaan voita sitä äärimmäistä ärsytyksentunnetta, jonka kokee, kun sarja päättyy cliffhangeriin, eikä jatkoa tehdä koskaan. Malliesimerkki tällaisesta on teinivuosieni suosikkisarja Niin sanottu elämäni (My so-called life), jota tehtiin vain yksi tuotantokausi. Jatkoa ilmeisesti oli suunniteltu, sillä hahmojen välit jätettiin kovin avoimiksi, eikä mikään saanut ratkaisua. Äärimmäiseksi tätä ärsyynnystä voi sanoa sen takia, että muistan sarjan kesken jäämisen edelleenkin kovin elävästi, vaikka siitä on jo… no sanotaan nyt vaikka riittävän kauan.




LISÄÄ JUTTUJA:

Anssi Juntto - Rock'n'roll-yliopiston kasvatit, 45 Special Koiramäen Suomen historia Korpisoturi