Sirkus Finlandia – Satavuotiaan Suomen ylpeys

Ilahduttava ja viihdyttävä show vuodesta toiseen

04.07.2017
Teksti:
Kuvat:
K

Edellisestä Sirkus Finlandian esityksestäni on muutama vuosi aikaa. Olin hieman epäileväinen siitä, miltä kotimainen sirkus näyttää maailman parhaan sirkuksen jälkeen, mutta täytyy sanoa, että olin väärässä. Show oli erinomainen, ja taso vaikuttaa nousseen vuosien varrella.

Aloitus kuitenkin jäädytti ja oli suoraan sanottuna aneeminen. Parrasvaloihin asteli arasti lehmiä korvat luimussa. Ne taapersivat hitaasti maneesin ympäri jonossa kouluttaja Latoya Donnertin sivaltaessa raipallaan maahan. Oikeastaan juuri muuta ei tapahtunut. Yleisö oli hiljaa. Lehmät olivat hyvin stressaantuneen näköisiä ja siksi esitys oli niin sydäntäsärkevää katsottavaa. Stressi näkyi hitautena ja jähmeytenä. Sekä siinä, kun yhden lehmän kuului tehdä kumarrus, mutta se tekikin sen ennenaikaisesti väärässä kohtaa hämmentyneen näköisenä. Temppu ei enää säväyttänyt myöhemmin uudelleen tehtynä. Lehmät eivät välttämättä vetoa suomalaisiin, jotka ovat tottuneet näkemään näitä harva se päivä kesälaitumilla.

Toisaalta myöhemmin nähty hevonen sai paljon innostuneemman vastaanoton. Ignat Ignatov ratsasti tällä valkoisella ratsullaan maneesille espanjalaisen kitaramusiikin soidessa. En juuri aplodeerannut tälle, enkä Joulia Tchakanovan laamoja ja afgaaninvinttikoiria yhdistelevälle esitykselle. Vaikka koirat sinänsä vaikuttivat olevan enimmäkseen kotonaan estradilla, vaikka pientä hapuilua tässäkin oli havaittavissa, en arvosta eläinesityksiä samoista syistä kuin en arvosta eläintarhojakaan. Soisin Sirkus Finlandian vielä olevan vain ja ainoastaan ihmissirkus.

Eläimet jäivät onneksi ainoaksi ikäväksi muistoksi, loppu olikin huikaisevaa paraatia. Sädehtivän värikäs tirehtööri Sebastian, joka toimi ensimmäistä kertaa seremoniamestarina, kertoi Sirkus Finlandian täyttävän tänä vuonna 41 vuotta. Suomen juhlavuoden kunniaksi esiintyjäkaartissa oli neljä suomalaista esiintyjää. Ensimmäinen heistä oli Victor Huusko, joka lumosi ilma-akrobaattisella pilvikeinullaan. Hän toi mieleen vähintään Hämähäkkimiehen lentäessään köyden varassa ja tehdessään voltteja katossa.

Toinen suomalainen, Ada Forsberg, esitteli taitojaan trapetsilla. Tämä ei ollutkaan perinteistä trapetsia, vaan pään varassa tehtävää. Hän seisoi päällään trapetsilla, ja trapetsi heilui ylöspäin laajassa kaaressa kuin keinu. Forsbergin tavassa esiintyä oli samaan aikaan herkkyyttä ja sekä tietoista itsen kantamista, mitä näkee esimerkiksi tankotanssijoilla. Se on aina yhtä upeaa. Pipsa Ilpala esitteli jonglöörin taitojaan, jaloillaan. Vastaavaa en ole aiemmin nähnyt. Hänen jalkansa olivat vikkelät ja palloja vain tuli lisää ja lisää vinhaa vauhtia. Toinenkin jonglööri oli repertuaarissa mukana. Mario Berousek, joka on maailman nopein keilajonglööri. Hänellä oli lavakarisma kohdallaan ja hopeanhohtoiset keilat liikkuivat nopeammin kuin silmä kerkesi erottaa.

Fyysisten rajojen ylittämistä ja pelkokertoimia

Sain nähdä elämäni ensimmäistä kertaa naispuolisen klovnin. Michelle Musser oli valloittava ja suloinen violetissa tunikassaan ja raidallisissa housuissaan. Mimiikka oli hessuhopomaista ja sympaattista. Lapsia hän osasi hauskuutta, ja nauroinpa minäkin pariin otteeseen. Sanoisin Musserin olevan helposti lähestyttävä ja lämmin klovni, jota on vaikeaa pelätä. Ennen esitystä hän otti kontaktia yleisöön heittelemällä jättipalloa eri puolille katsomoa. Lasten innokkaita käsiä nousi ilmaan: minäkin haluan koskettaa palloa! Hän näytti todella pitävän lapsista, ja tahtovan muutenkin olla kosketuksissa yleisöön. Sirkuksen lopussa hän vielä kätteli meidät aitiossa istuvat läpi, mikä oli erityistä.

Musserilla oli myös hihassaan vaikuttavia taitoja hulavanteiden pyörittämisessä kehonsa eri osilla, esimerkiksi nenällään ja takamuksellaan. Numero huipentui, kun vanteita oli useampi kymmen yhtaikaa hänen ympärillään. Sateenkaaren väriset vanteet loivat hienon yhteyden vieterijouseen, jolla useampi on varmasti lapsena leikkinyt ja laittanut vierimään portaita alas. Pidin myös performanssista, jossa Musser tanssi sateenvarjon kanssa Singin’ in the rain -kappaleen soidessa taustalla. Pilkettä oli silmäkulmassa, kun Musser asetti täyden vesipullon sateenvarjon piikin päälle, nousi aitioiden edustalla kulkevalle korokkeelle ja lähti juoksemaan sitä pitkin pyörittäen sateenvarjoa. Me lähimmät katsojat saimme syliimme pieniä sadepisaroita. Tätä temppua on kokeiltava kotona, tietysti kasteltavien läsnä ollessa.

Sirkuksen ehdottomaksi ykköseksi nostan mongolialaisen vierailijaryhmä Troupe Pujen. Ryhmä koostuu kymmenestä miehestä ja naisesta, jotka ovat kaikki akrobaatteja. Välittömästi heidän hyppiessään rytmikkäästi maneesille tiesin, että tässä on jotain. Heidän energiansa ja huudahduksensa täyttivät koko teltan. Opin sen, että on näköjään mahdollista hyppiä selällään maassa maaten. Sekä sen, että ihmistä voi käyttää hyppynaruna kahden muun pitäessä tästä kiinni käsistä ja jaloista toisen esiintyjän hyppiessä iloisesti tämän ihmishyppynarun yli. On uskomatonta, että kukaan voi hyppiä hyppynarua kaksi ihmistä olkapäillään.

Tässä esityksessä naiset jäivät ikävä kyllä hieman koristeeksi, mutta onneksi heillä oli myöhemmin oma show, jossa heidän kontortionistiset, notkeuteen liittyvät, taitonsa pääsivät esiin. Naisista sukeutui melkoisia selkärangattomia vihreissä asuissaan, heillä ei tuntunut olevan mitään fyysisiä rajoja. Esitys oli hypnoottinen itämaisen musiikin tahdittamana. Naisten jokaiset pienetkin liikkeet synkronoituivat yhteen ja muodostivat sulavan taideteoksen. Kylmiä väreitä meni, kun he pyörivät ilmassa pidellen vain suullaan kiinni maahan pystytetystä suukapulasta. Aloin potea huonoa omaatuntoa, koska en ole juuri joogannut viime aikoina, enkä varmaan spagaattiinkaan ihan heti pääsisi.

Loppuhuipennusta osasin odottaa, nimittäin tähän samaan numeroon päätettiin ohjelmisto vuonna 2012. The Diorios on brasilialainen surmanajoryhmä. Tirehtööri kertoi vaaran olevan todellinen, koska pienikin virhe voi syöstä surmaan. He ajoivat moottoripyörillä halkaisijaltaan nelimetrisessä metallipallossa, joka painaa neljä tonnia. Siellä nopeus voi nousta jopa 80 kilometriin tunnissa. Yksitellen jokainen motoristi ajoi pallon sisälle, kunnes heitä oli viisi.

Minusta tuntuu, että esitys oli edellisellä kerralla vielä shokeeraavampi. Kuin he olisivat silloin ajaneet enemmän toistensa lomassa, kun taas nyt yksi tai kaksi ajoi koko ajan alhaalla ja muut ylhäällä. Asiat saattavat myös kohahduttaa enemmän ensimmäistä kertaa kokiessa, eikä muistiinkaan ole aina luottaminen. Joka tapauksessa Diorios on jotain hyvin jännittävää ja adrenaliineja nostattavaa.

Kokonaisuudessaan esitys oli odotukset ylittävä. Uskon vierailevani tässä nelikerroksisessa kerrostaloteltassa myös ensi kesänä.




LISÄÄ JUTTUJA:

Viimeiseen korttiin – Topi Sorsakoski Bloodride Paulo Coelho vakooja kirja matkalukemista matkakirja mata hari naisvakooja kuolemantuomio