Scott Ian: Minä ja Anthrax

Mosh or die!

04.11.2015
Teksti:
Fiilis: Rehellinen

Anthrax oli yksi ensimmäisistä kultaisen 80- ja 90-lukujen vaihteen speed- ja thrashmetalbändeistä, joihin jokaisen metalliin hurahtaneen pennun tuli siihen aikaan tutustua. Yläasteikäisen hevarin ulkoisiin piirteisiin kuuluivat farkkutakki, mustat farkut ja valkoiset korkeavartiset lenkkarit. Usein takin selkämystä koristivat hevibändien selkämerkit. Mikäli sellaista ei ollut, niin laumatunnukseksi riitti myös kirjoittaa lempibändin logo mahdollisimman alkuperäisenmukaiseksi tussilla takin selkämykseen. Letin piti olla pitkä ja mielellään mahdollisimman likainen. Koulukaan ei hirveästi kiinnostanut monia, vaan aika tunneilla kulutettiin piirtelemällä metallibändien logoja pulpetinkansiin. Yksi eniten rustailtu oli taatusti newyorkilaisen Anthraxin logo, joka on pysynyt samanlaisena näihin päiviin.

Bändin matka ei sen sijaan ole ollut aina samanlaista tai ruusuilla tanssimista. Mukana on ollut hyvin paljon tuuria ja kommelluksia, jotka olisivat voineet päättyä huomattavasti huonomminkin. Esimerkiksi yhtyeen kokoonpano on vaihtunut uran varrella useaan otteeseen, eivätkä erottamiset aina ole olleet nättejä. Samoja miehiä on potkittu pihalle ja otettu myöhemmin uudelleen takaisin. Monen jäsenen elämässä bänditouhut ovat jääneet muun varjoon ja sitten on tehty tiukkoja valintoja. Yksi asia joka on pysynyt alusta asti Anthraxissa, on bändin kitaristi Scott Ian. Vaikka Scott Ian on kitaristi, hän on aina toiminut Anthraxin johtajana alusta aina näihin päiviin asti, mikä tekee ensi vuonna 35 vuotta.

Anthrax nousi tunnetuksi aina vähän kakkosbändin leima otsassaan samojen kontaktien kautta ja samoihin aikoihin kuin Metallica. Metallica oli kuitenkin aina askeleen edellä, kun puhuttiin levytyssopimuksesta, kiertueista ja pääesiintyjäpesteistä. Sittemmin bändit jeesailivat toisiaan ja tekivät rakentavaa yhteistyötä — kuten vielä nykyäänkin esimerkiksi muutaman vuoden takaisten jättimäisten yhteiskonserttien muodossa. Näillä keikoilla olivat mukana myös Slayer ja Megadeth, ja ne kulkivat nimellä Big 4.

Anthraxin musiikillinen ura on ollut vuoristorataa. Debyyttialbumi Fistful of Metal julkaistiin vuonna 1984, eikä se myynyt kummoisiakaan määriä. Vasta uudistuneella kokoonpanolla julkaistun seuraavan levyn Spreading the Disease (1985) myötä pankki räjähti. Sitä seurasi vieläkin kovempi Among the Living (1987). Kunnes State of Euphorian (1988) aikana musiikki alkoi elää ja muuttua pois tunnusomaisesta Anthrax-kamasta. Osa vanhoista faneista hylkäsi bändin ja uutta yleisöä löytyi tilalle. Esimerkiksi satoja tuhansia kappaleita myyneellä Sound of White Noise -levyllä (1993) tyyli on jo täysin toisenlainen kuin ennen. Nykyhetkeen tultaessa bändi on palannut vanhan äärelle, eikä pelkästään musiikillisesti, vaan myös kokoonpanollaan.

Minä ja Anthrax on kirja kitaristi Ian Scottin elämästä. Se alkaa Scottin syntymästä ja kertoo karua tarinaansa varsin avoimesti vaikeahkosta lapsuudesta köyhän riitaisan juutalaisperheen lapsena. Ianin äiti yritti tukehduttaa lapsen musiikilliset intohimot siinä kuitenkaan lopulta onnistumatta. Sydämenpolte ja määrätietoinen asenne veivät Scottia aina uudelle tasolle. Sen sijaan perheen isä oli itsekin muusikko ja ymmärsi poikaansa paremmin. Kirja ei ole siinä mielessä muutoinkaan perinteisin bändikirja, sillä Ian kertoo paljon muustakin elämästään; rakkaudestaan, vaimoistaan, pettämisestä, avioeroista, lapsestaan sekä terveydestään.

Rockelämäkertojen pakollisia kliseitä hotellihuoneiden tuhoamisesta, tappeluista, bändäreistä sekä huumeista ei ole unohdettu. Scott Ian on kuitenkin sekoilijana — yllättävää kyllä — varsin selväpäinen kaveri. Kertomukset esimerkiksi ystäväbändin Metallican kanssa ryypätyistä vuosista painottuvat siihen, että Metallican kaverit olivat ympäripäissään aamusta iltaan ja Scott lähes selvin päin. Huumeitakin kokeillaan, mutta usein ne Scottilla jäivät pariin kertaan, jotka päättyvät esimerkiksi ambulanssilla sairaalaan.

Kirja kertoo tarkasti vaihe vaiheelta Anthraxin ja Scott Ianin tarinaa. Teksti etenee hyvin kronologisesti, eikä poukkoile välillä toisiin vuosiin tai nykyhetkeen, kuten usein rockbändihistoriikeissa. Minä ja Anthrax on kattava teos, joskin melko yllätyksetön useita bändikirjoja lukeneen näkökulmasta. Esimerkiksi, jos on lukenut Metallican kaksiosaisen Syntymä, Metallica, kuolema -kirjan, voivat monet kappaleet häiritä toistolla, sillä välillä puhutaan Metallicasta liiaksikin asti ja aiheet ovat täysin samoja samalla tavalla kerrottuna kuin Metallica-kirjassa, vain kertoja on toinen. Joka tapauksessa Minä ja Anthrax on viihdyttävä opus täynnä tarkkoja yksityiskohtia, rockelämää molemmilta kääntöpuoliltaan ja hyvä metallihistorian mieleen palauttaja.

Scott Ian: Minä ja Anthrax
Jon Wiederhorn

Like


LISÄÄ JUTTUJA:

Yösyöttö – Eve Hietamies