NOUSU

Samuli Putro – Valkoinen hetero

04.04.2017
Universal | CD / LP
Toimittanut: |
FIILIS: TURVALLINEN

Valkoinen hetero

Samuli Putro on vakiinnuttanut paikkansa Suomen keskeisimpänä populaarimusiikin sanoittajana ja säveltäjänä. Putron kahdeksan albumia julkaisseen Zen Cafén merkittävin ansio oli yhdistää arkielämästä oivaltavia havaintoja tekevät sanoitukset nerokkaita popkoukkuja pursuaviin sävellyksiin. Yhtye onnistui tekemään musiikkia, joka kosketti niin nuorisoa kuin jo toisaalta keski-ikään ehtineitä aikuisia.

Putron soolouran akustispainotteiset kaksi ensimmäistä albumia – Elämä on juhla (2009) ja Älä sammu aurinko (2011) – eivät tehneet merkittävää pesäeroa Zen Cafén tuotantoon. Levyt olivat kuitenkin toteutukseltaan tuttuun tapaan tasokkaita ja todistivat Putron tulevan toimeen myös omillaan.

Bändivetoisemmat Tavalliset hautajaiset (2012) ja Taitekohdassa (2014) sen sijaan olivat sinänsä ihan mallikkaasti rakennettuja kokonaisuuksia, mutta levyjen kappaleissa ei kuitenkaan ollut samaa kekseliäisyyttä kuin Putron aiemmassa tuotannossa. Albumit kärsivät yllätyksettömyydestä, sillä ne toistivat turhauttavan paljon tekijänsä jo tutuksi käyneitä maneereita.

Valkoinen hetero asettuu Putron parin ensimmäisen ja kahden viimeisimmän albumin välimaastoon. Musiikillisesti kokonaisuus on rakennettu vahvasti konetaustojen päälle, mikä erottaa julkaisun miehen aiemmasta soolotuotannosta. Levyn sävellykset eivät tarjoa musiikillisesti mitään radikaalia, vaan biisit ovat sovituksellisesta erilaisuudestaan huolimatta pohjimmiltaan varsin tunnistettavaa Putroa.

46-vuotiaan lauluntekijän biisivainu tulee parhaimmillaan esille ennakkoon julkaistuissa Matkamuistoissa ja Valkoisessa heterossa sekä pianovetoisessa Työssä. Viimeisenä mainittu tekee osuvia havaintoja keskituloisen perheenisän arjesta ja arvomaailmasta olematta kuitenkaan kliseinen. Myös sävellykseltään hauras Artisti lukeutuu ironisella tekstillään levyn onnistumisiin. ”On sulla liian kiire olla onnellinen” laulaa Putro Noniin noniin -kappaleen kertosäkeessä kuvaten terävästi nykyajan hektisessä maailmassa elävää ihmistä, jolla mahdollisuuksia on paljon, mutta aikaa nauttimiseen liian vähän.

Albumilla on kuitenkin myös biisejä, joissa Putron tyylikeinot kääntyvät heikkoudeksi. Esimerkiksi Viihdettä, Jumala vihaa sua ja Surullinen AD kierrättävät perinteisiä elementtejä ja ovat niin keskinkertaisesti toteutettuja, että lopputulos on puuduttava. Omien kliseiden toistaminen vaatii tyylitajua, joka näistä kappaleista uupuu. Putron aiempien näyttöjen valossa näin helppoihin ratkaisuihin tyytyminen tuntuu väistämättä laimealta.

Valkoinen hetero ei uudista suomalaista musiikkikenttää, mutta se on siitä huolimatta parhaimmillaan varsin viihdyttävä albumi. Muutamien puutteidensa takia se ei aivan yllä miehen kahden ensimmäisen kokopitkän tasolle, mutta on silti parempi kuin suuri osa tämän hetken suomenkielisestä musiikista. Onnistuneimmillaan levyn kappaleet ovat koskettavia ja saavat kuulijan havainnoimaan ympäristöään eri tavalla kuin aiemmin. Sellainen taide ei ole koskaan turhaa.


LISÄÄ JUTTUJA:

Oneiron Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista – Laura Lindstedt The Veils – Total Depravity