Rautaratsun selässä: Rajuilman nousu, uho ja tuho

Jyväskylän törkytehtaan historia

17.11.2017
Teksti:
Fiilis: Törkyinen

”Trioksi jäätyämme Opa keksi, että nyt ruvetaan jätkät vetämään hevimetallia. Ja että nyt vedetään överiksi ja huolella. Pistetään sanoitukset uusiksi ja aletaan laulaa Saatanasta. Siitä se lähti.”

Rautaratsun selässä kertoo lopulta varsin vähälle huomiolle jääneen jyväskyläläisbändin tarinan kiinnostavalla ja mukaansatempaavalla tavalla. Pääpaino kirjassa on Rajuilma-yhtyeessä eri aikoina vaikuttaneiden musikanttien sekä bändin odysseiaan muilla tavoin osallistuneiden ihmisten omaäänisillä kommenteilla, mikä sisällöllisenä ja tyylillisenä ratkaisuna tuo mieleen menneisyyden fanzine-kulttuurin. Linkkinä näiden välillä ei kuitenkaan ole alkeelliset toimittajantaidot, vaan intohimoinen suhde käsittelyn kohteena olevaan asiaan. Tässä tapauksessa Juho Hämäläisen jo 1980-luvun loppupuolella virinnyt kiinnostus Rajuilmaa kohtaan.

Rajuilma onnistui roikkumaan elämän ja eksistenssin takinliepeessä yli kolme vuosikymmentä, mutta siitä huolimatta bändin julkaisuhistoria koostuu vain yhdestä täyspitkästä ja muutamasta lyhyemmästä äänitallenteesta. Varsin vaatimaton julkaisuhistoria heijastelee toki aikoja, jolloin musiikin äänittäminen ja tuottaminen olivat aivan toisella tolalla kuin nykyään. Toisaalta se kertoo myös bändistä, joka eläessään suurta rock-unelmaansa todeksi keskittyi huomattavasti enemmän päihteisiin ja naisiin kuin musiikkiin.

Luonnollisestikin Rajuilman esteettiseen repertuaariin kuului myös kolmas tekijä – eli saatana – mutta sen osalta Hämäläisen teos ei tarjoa kovinkaan kummoisia paljastuksia. Mitään aloittelevan bändin huomionkipeyttä syvällisempää suhdetta Rajuilmalla ei ollut pimeyden ruhtinaaseen. Taas toisaalta bändi sai kansainvälisiä esikuviaan seurailemalla ainakin vanhoillisten piirien huomion osakseen, joten siinä suhteessa taktiikka oli onnistunut, olkoonkin, että paholaisen kanssa flirttailu muuttui myöhemmin painolastiksi.

Riippumatta siitä, kuinka ohkainen suhde Rajuilmalla oli saatanaan, Hämäläinen olisi joka tapauksessa voinut taustoittaa aihetta huomattavasti paremmin. Jos Rajuilma ammensi oman paholaiskuvastonsa brittiläisiltä ja amerikkalaisilta bändeiltä, niin mistä nämä kansainväliset esikuvat olivat saaneet omansa – tuskin sentään tyhjästä? Ja jos brittiläisillä ja amerikkalaisilla bändeillä oli omat kirjalliset ja filosofiset vaikuttajansa – sanotaanpa vaikka Aleister Crowley ja Anton LaVey – niin eikö näitä tunnettu ollenkaan suomalaisissa musiikkipiireissä? Pikkaisen vähemmän panemista ja pikkaisen enemmän saatanaa olisi tehnyt kirjasta tasapainoisemman kokonaisuuden.

Oli miten tahansa, Rautaratsun selässä on sympaattinen ja kohdettaan läheltä tarkasteleva bändihistoria, jonka lukee suurella mielenkiinnolla, vaikkei omaakaan sen palavampaa suhdetta käsittelyn kohteena olevaan bändiin. Siellä ja täällä Hämäläisen intohimoinen fokusoiminen Rajuilmaan kostautuu helppoina asiavirheinä, kuten Tarotin julkaisuhistorian tapauksessa, mutta nämä ovat vain pieniä kauneusvirheitä, jotka eivät häiritse lukunautintoa sen suuremmin.

Rautaratsun selässä: Rajuilman nousu, uho ja tuho
Juho Hämäläinen

Docendo
Sivuja: 200


LISÄÄ JUTTUJA:

Splatoon 2 The Ouija Experiment Koiranne alkaa kohta kukkia – Andrus Kivirähk