Pyhä lehmä

15.02.2016
Teksti:
Fiilis: Höpsö

”Aikuisten saduksi” tituleeratun ”X-Files David Duchovnyn esikoisteoksen lukee hetkessä, mutta sen opetus jää viitteelliseksi ja kovin köykäiseksi.

Elsie on lehmä, joka viettää leppoisaa elämää pienellä maatilalla. Välillä hän vierailee flirttailemassa naapuriaidan mullikoiden luona parhaan ystävänsä Malloryn kanssa, toisinaan hän pohtii äitinsä mystistä katoamista ja silloin tällöin yrittää ymmärtää, mitä kerrottavaa on sananlaskuihin tukeutuvalla vaaleanpunaisella Jerry-sialla, joka haluaa juutalaiseksi. Elsien elämä on yksinkertaista, eikä hän tiedä eikä oikeastaan välitäkään, ”onko Luoja lehmän, possun, ameeban vai Jerry Garcian näköinen.”

Eräänä iltana Elsie päättää kurkistaa sisälle maanviljelijän taloon, sillä tämän olohuoneen ikkunasta kajastaa houkutteleva, sinertävä valo. Elsie näkee koko ihmisperheen kerääntyneenä ”jumallaatikoksi” nimeämänsä laitteen ääreen. Meneillään on kaunistelematon dokumentti tehotuotannosta. Elsie järkyttyy syvästi näkemästään, ja alkaa välittömästi punnitsemaan pakomahdollisuuksiaan ­­– kunhan ensin toipuu pökertymiseltään. ”Minulla on neljä mahalaukkua, ja kaikkien niiden sisältö tuli kerralla ulos. Sitten menetin tajuntani.”

Kirjalla olisi kaikki mahdollisuudet antaa tulenpalavaa kommenttia painavasta aiheesta, mutta sen sijaan kasvissyöjänä ja eläinten oikeuksien puolesta puhujana tunnettu Duchovny yllättäen pukeekin kaiken ylenpalttisen latteaan huumoriin. Lukijalle ongelmallisinta on, että hän todella joutuu ponnistelemaan ollakseen hauska. ”Kustannustoimittajani vinkkasi, että seksi, sukkeluudet ja kenties myös kakkahuumori ovat omiaan lisäämään ”kohderyhmän” kiinnostusta tarinaan. Plöts plöt pökäle, pruut prööt pieru! Penisnahkuri.”

Minämuodossa puhuva Elsie käyttää tekstissään hymiöitä, lopettaa kappaleen Cliffhanger!!! -huudahdukseen lukuisilla huutomerkeillä, herjaa julkaisijaansa ja pohtii, tekisikö Disney kirjasta jonkun hassunhauskan animaatioversion, jos hän kirjoittaisi tekstin riittävän elokuvakäsikirjoitusmaiseksi. On ymmärrettävää, että Duchovny tahtoo leipoa jonkinlaista sisäpiirivitsiä elokuva- ja tv-maailmasta, mutta jopa tämän sarkasmi on niin heikkolaatuista, että haukotuttaa.

Sähäkästi etenevä tarina tekee kaikkensa viljelläkseen mahdollisimman paljon viittauksia populäärikulttuuriin, mutta omaa annettavaa sillä on yhtä paljon kuin laskevalla lehmänhännällä. Ilonpilkahduksia tuottavat kuitenkin lukuisat sanaleikit, joiden kääntäminen suomeksi on varmaan ollut aikaavievää. Kun Elsie saa tietää, että Intiassa lehmä on pyhä eläin, päästään lopuksi vielä kavahduttavaan vuoropuheluun eri uskontokuntien välillä. Jos nautit George Orwellin Eläinten vallankumouksen älykkäästä allegoriasta tai viehätyit Yann Martelin Piin elämän henkisestä syleilystä, välttele tätä kirjaa kuin lehmänläjää.

Duchovny on ehkä vain liian ärsyttävä kirjailijaksi. Tai sitten tämä teos on tarkoitettu luettavaksi ainoastaan sunnuntain jälkipöhnissä, jolloin ajatus sian ympärileikkauksesta tuntuu niin kahjolta, että tarinan nimissä siihen voisi hetkellisesti jopa uskoa.

 

Pyhä lehmä
David Duchovny

Like kustannus
Sivuja: 205
Suomentanut: Ilkka Salmenpohja


LISÄÄ JUTTUJA:

Mohilkaani - Sotapolulla Miten valo putoaa