Pori Jazz – Ikämies-surfin, herkän kitarapopin ja rankkasateiden torstai

20.07.2017
Teksti:
Kuvat:
K

Pori Jazzin torstaita 13. heinäkuuta määritti kesäinen sade ja sielua vihmova kylmyys. Kehnot säät näkyivät myös vierailijoiden määrässä. Silti muun muassa kotimainen Pimeys sekä amerikkalaiset Wilco ja Brian Wilson saivat kiitettävästi kuulijoita, vaikka viimeksi mainittua ikä alkaakin painaa. Festivaali jatkui kohti viikonloppua paremmassa säässä.

Kuten suuri ajattelija Eric Cartman on todennut, ”real guitars are for old people”. Samaa voi todeta Pori Jazzista tapahtumana, onhan Jazzien yleisöpohja ollut perinteisesti 40–60-vuotiaisiin painottunutta. Itse jazzmusiikin määrä vain tuntuu vähenevän vuosi vuodelta. Tämän vuoden pääesiintyjistä ainoastaan Herbie Hancock tuntuu edustavan kyseistä genreä – ja hänenkin tapauksessaan soul ja funk ovat yhtä keskeisessä asemassa kuin jazz. Beach Boysin 75-vuotias legenda Brian Wilson soveltui nimensä ja historiansa puolesta Pori Jazzin torstain pääesiintyjäksi, vaikkei Beach Boysin pop-neroudessa olekaan jazzia edes nimeksi. Ehkäpä on saavutettu jokin päätepiste, kun jazzia ymmärtämätön, mutta jazzfestareilla käymistä hienona pitävä yleisö voi mennä jazzfestivaaleille kuulematta nuottiakaan jazzia.  Ja kyllä, tiedän, Toto, John Fogerty, Bob Dylan – festivaalin lähes kaikki viime vuosien headlinerit ovat olleet keski-ikäiseen makuun sopivaa rockia eli tässä ei ole mitään uutta. Uutta lienee kuitenkin se, että esimerkiksi Ruisrockin keskittyessä käytännössä yksinomaan EDM:ään ja rapiin, ovat myös 1990- ja 2000-luvun parikymppisten suosikkibändit päätyneet soittamaan jazzfestareille. Mm. Jamiroquain ohella on hivenen yllättävää huomata vaikkapa White Liesin kaltaisten indierokkareiden esiintyvän tätä nykyä jazzfestivaaleilla.

Pimeys

Pimeys

Omalta osaltani Pori Jazz -torstain käynnisti samaan kastiin asettuva Pimeys, joka The Cure -kitaroiden satunnaisesta viljelystä huolimatta soi melko perinteisenä suomirockina, eikä esimerkiksi Egotripin äänimaisemat ole kaukana kahden laulajan ja auringonpaiste-popin vuoropuhelusta. Konkreettinen auringonpaiste ja jazz sen sijaan olivat, mutta verrattain nuori yhtye saa kuitenkin osakseen yleisön hyväksynnän. Säiden haltijat eivät sen sijaan suhtautuneet positiivisesti yhteenkään päivän artistiin, vaan Kirjurinluodon rankkasateet kastelivat tasapuolisesti jokaisen näkemäni yhtyeen.

Tapahtuman käytännön järjestelyistä olisi monilla suomalaisilla festareilla varaa ottaa oppia. Olutteltoissa, ruokakojuissa ja saniteettiloissa ei ole juurikaan jonoa, ja alueelle pääsykin sujuu ilman suurempia kärsimyksiä. Viinaanmenevää kansanosaa ei rangaista myöskään päälavan keikkojen pimentämisellä; tuskin missään anniskelualue ulottuu näin lähelle päälavaa näin laajalti. Toki on muistettava, että Pori Jazz taitaa olla organisaationa yhä pienen selityksen velkaa omien alkoholijuomien kieltämisestä närkästyneelle piknik-yleisölle. Yleinen hintataso on suomalaiseen festarityyliin sopivasti tolkuton, mutta keski-ikäinen juhlakansa näyttää valmiilta maksamaan laadusta. Sadetakkikojuja ei valitettavasti osu vastaan, tämä lienee kuitenkin toimittajamme henkilökohtainen ongelma.

Päälavalla oli seuraavana vuorossa 2000-luvun taitteessa suurinta menestystä nauttinut, sadesäähän hyvin sopinut haikean americanan mestari Wilco. Virallisestihan yhtyeen edustama tyylilaji uppoaa indien tai alternative rockin laatikoihin, mutta ainakin livenä pääosaan nousivat yhtyeen country- ja power pop -puolet. Yankee Hotel Foxtrot -albumin Ashes of American Flags ja tuoreempi hitti If I Ever Was Your Child käynnistivät rennosti, mutta innostuneesti esiintyneen Wilcon keikan. Laulajakitaristi Jeff Tweeedyhän ei ole varsinaisesti mikään showmies, mutta rennon yhteissoiton ja sarkastisten välispiikkien yhdistelmä toimi. Yleisömäärä ei ollut suunnattoman suuri, mutta eturivin tuntumaan hakeutuneet olivat silminnähden innostuneita yhtyeestä. Jopa tuntemattomammalle tuotannolle hurrattiin, ja erityisesti Via Chigagon hämmentävä avantgarde-välisosa kiinnitti huomion. Vaikka erinomaisesti sävelletyt kappaleet seurasivatkin toisiaan, oli kahden tunnin setti ainakin itseni kaltaiselle satunnaiskuulijalle auttamattoman pitkä. Loppua kohden rokkavammaksi muuttunut setti herätti myös asiaan perehtymättömät mm. mukavasti rullanneen Box Full of Letters -menopalan ja bändin isoimman yksittäisen hitin eli Jesus etc. -kappaleen myötä. Salmiakista innostunut laulaja Tweedy lähetti lopuksi terveisiä makeisteollisuudelle – markkinoita salmiakkiviennille löytyy kuulemma USA:sta. Mikäpä siinä, kunhan musiikkituonti huolehtii Wilcon saapumisesta takaisin Suomen kamaralle.

Wilco

Wilco

Devendra Banhart oli puolestaan mainion kuuloinen outoilu-pop -ilmestys, joka valitettavasti oli vesisateessa täysin väärässä paikassa. Harmi sinänsä, että välillä jopa afrikkalaisia elementtejä sisältänyt setti olisi voinut olla auringonpaisteessa koko päivän yllättäjä.

Illan päätti Beach Boysin luovana nerona tunnettu Brian Wilson, jonka merkitystä ja vaikutusvaltaa länsimaisessa populaarimusiikissa ei voi kyllin korostaa. Kaikki tietävät, että lavalle asteli – tai siis talutettiin – hahmo, jota jopa Paul McCartney katsoo ylöspäin ja että kohta tullaan kuulemaan 1960-luvun popin kirkkain kruununjalokivi eli Pet Sounds -albumi. Kun kokonaisuutta tulisi kuitenkin arvioida vuonna 2017 porissa tapahtuneena live-elämyksenä, on valitettavasti pakko myöntää, että itse maestro on nykypäivänä kaikkea muuta kuin tilanteen tasalla. Ensimmäinen, California Girlsillä käynnistynyt setti koostui Beach Boysin surf-kauden hiteistä. Kuinka ironisilta nämä kappaleet voivatkaan kuulostaa vesisateessa yli seitsenkymppisten soittajien esittäminä. Taustabändi soitti odotetun tiukasti, ja etenkin alkuperäinen rantapoika Al Jardine loisti laulussa ja kitarassa kautta linjan. Samoin myös 1970-luvun kokoonpanossa soittanut Blondie Chaplin sai oman, hyvin käytetyn soolospottinsa.

Kuitenkin viimeistään Pet Sounds -setin kohdalla kävi tuskallisen selväksi, että Wilson itse kuulosti parhaimmalta ollessaan hiljaa. Vaikka jotkin laulajat kykenevät kannattelemaan laulujaan vielä 75-vuotiaana, kannattelivat tässä tapauksessa laulut laulajaa vain vaivoin. Kun lähes samanikäinen vanha herra Jardine pystyisi toimimaan yksinään bändin keulilla, kuten hän tekikin esimerkiksi Sloop John B:n kohdalla, näkyy ja kuuluu Wilsonin esiintymisessä hänen päihde- ja mielenterveyshistoriansa liian hyvin. Esimerkiksi majesteettinen God Only Knows soi aivan täydellisesti – Wilsonin laulun alkamiseen asti. Siitä seurannut kähinä ja sanojen tapailu on asennoitumisesta riippuen sympaattista, liikuttavaa tai vain puhtaasti surullista kuultava. Brian Wilson on nykypäivänä paremmin oikeassa kuin koskaan laulaessaan I Just Wasn’t Made For These Times. Onneksi Pet Soundsin jälkeen seuranneet encoret eivät olleet laulajalle niin kiusallisen vaativaa barokki-poppia, vaan Fun, Fun, Funin kaltaista leppoisaa surf-rokkausta, joka kirvoitti yleisön yhteislauluun. Kuitenkin keikan aivan viime metreillä tapahtuu jotain. Viimeisenä esitetty Wilsonin vuoden 1988 soolokappale Love & Mercy kuulosti laulunkin puolesta oikeasti hyvältä, aivan kuin kalenteria olisi siirretty ainakin 20 vuotta taaksepäin. Toivottavasti tämä oli Wilsonille vain ns. huono ilta ja hän saa mahdollisuuden päättää tämän kiertueen ja mahdollisesti koko uransa kunniakkaasti. Sillä vaikka Wilsonin esiintyminen Pori Jazzeilla jättikin kaksijakoisen olon, ei Brian Wilsonin elämäntyön erinomaisuutta voi kiistää.

Brian Wilson yhtyeineen.




LISÄÄ JUTTUJA:

Sirpa Särkijärvi, Transkriptio 6 Ihmisen kokoisia tiloja muotoilun keinoin, päivi raivio