Paper Mario: Color Splash

Maalinhuuruista seikkailua

Kartongista tehty paperinen Mario seikkailee jälleen, tällä kertaa Wii U:lla, Paper Mario -sarjan uusimmassa osassa Paper Mario: Color Splash. Prism Islandilta ovat värit kadonneet ja Mario lähtee ratkomaan puuttuvien värien taustalta löytyvää arvoitusta, joten luvassa on hauska ja värikäs seikkailu aikaisempien Paper Mario -pelien tyyliin.

Intelligent Systemsin kehittämä Nintendo 64 -konsolilla alkanut paperinen pelisarja on Color Splashin myötä edennyt viidenteen osaansa. Edellinen osa, joka tosin on jäänyt itseltä väliin, oli vuonna 2012 3DS:lle julkaistu Paper Mario: Sticker Star. Kaiken lukemani perusteella myös Color Splash käyttää melko pitkälle edellisestä osasta tuttuja pelimekaanisia piirteitä. Tarrat ovat vain tällä kertaa korvattu kerättävillä korteilla.

Nyt Marion ja Prinsessa Peachin paperiversiot saavat kirjeen Prism Islandilla. Lähemmin tarkasteltuna kirje osoittautuu Toadiksi, josta on kaikki värit imetty pois. Sekalainen seurueemme lähtee selvittämään tätä shokeraava paljastusta paikan päälle. Eikä aikaakaan, kun seuraa vielä suurempi shokki, ja ystävykset huomaavat Prism Islandilta varastetun heidän kuuluisat maalitähdet. Sen lisäksi myös värejä on kähvelletty sieltä täältä ja jälkeen on jätetty vain maalittomia plänttejä.

Hurmaavat paperihahmot

Paper Mario -pelit ovat aina sisältäneet enemmän kirjoitettua tarinaa, kuin jos verrattaisiin niihin niin sanottuihin “normaaleihin” Mario-peleihin. Kärjistäen voisi sanoa niiden sisältävän jopa oikean juonen. Paper Marioissa on myös yleensä sopivan itsensä tiedostava asenne ja itselleen irvailevaa huumoria. Tämä sama jatkuu myös Color Splashin kanssa. Voin mennä ainakin omalla väittämään sen olevan huumorinsa suhteen ehdottomasti hauskin Mario-peli, jota olen ikinä pelannut.

nonsense

Mario itse on jälleen kerran “mykkä” hahmo, niin kuin Nintendon peleissä päähahmot hyvin usein ovat. Onneksi muut hahmot puolestaan osoittavat enemmän persoonaa, kuten esimerkiksi tässä pelissä Marion mukaan seikkailemaan lyöttäytyvä puhuva maalikannu nimeltään Huey. Pelin edetessä temperamentisesta Hueystä oppii oikeasti pitämään ja hän onkin hauskimpia uusia mariohahmoja pitkään aikaan.

Tietysti muutkin sienimaata kansoittavat asukit ja pahikset tarjoavat oman koomisen sisällönsä, kuten esimerkisi toadit. Ainahan ne ovat kaikenlaisessa kiipelissä tai sitten vaan niin saamattomia, ettei heidän töistä oikein meinaa tulla yhtään mitään. Tai sitten ovat vain niin pelkureita, että jännittää liikaa. Ironisesti tittelöidyt Toad Rescue Team -nimellä toimivat pelastusryhmät pitää aina itse pelastaa, ennen kuin niistä on yhtään mitään apua. Itse pelaajahan se Marion roolissa pitää kaikki asiat aina lopulta korjata.

Myös pahikset saavat mielestäni tässä mukavasti persoonaa, eivätkä ole vain hiljaisia vastuksia. On pelissä parit hauskat hetket, kun Mario istahtaa alas ja bondaa Shy Guyn kanssa. Tai joskus voi kuunnella, kun rivipahikset fiilistelevät jotain tai valittavat vaikkapa huonoista työolosuhteistaan ja siitä kuinka heitä koko ajan komennellaan. Hauska huumori ja hupaisat tilanteet ovatkin se peliä eteenpäin ajava voima. Koko ajan haluaa nähdä, että mitä vielä seuraavaksi.

walking

Koska Paper Mario seikkailee paperista ja kartongista tehdyssä maailmassa, näyttää kaikki sen johdosta sen mukaiselta. Suurin osa pelimaailmasta näyttääkin pahvista rakennetulta, kaikkialla on nähtävissä muun muassa saumoja ja repsottavaa kartonkia. Myös monet efektit näyttävät asiaankuuluvasti käsin tehdyiltä askarteluilta, se onkin hauska visuaalinen lisä. Hahmot ovat visuaalisesti kaksiulotteisesti tehtyjä paperihahmoja, mutta pelissä liikutaan kuitenkin kolmiulotteisessa maailmassa. Tämän kahden ulottuvuusmaailman yhdistäminen toimii erittäin hyvin.

Pelin visuaalinen tyyli on komeaa ja miellyttävää katsella. Graafisesti peli onkin Mario-pelien tapaan hyvin värikäs ja monivivahteinen. Musiikki on paikoin hyvinkin tarttuvaa ja huomasin jopa saaneeni pelisessioitteni aikana muutamia korvamatoja niiden johdosta, joten voisi sanoa, että audiopuoli on pelissä varsin hyvin hoidossa.

Mario: The Gathering

Paper Mariot on aina ollut varustettu kevyillä roolipelielementeillä ja niin tässäkin tapauksessa. Hahmolla on omat kestävyyspisteensä, jotka seikkailun edetessä nousevat pikkuhiljaa ja hieman kokemuspisteiden tavoin voittamalla vihollisia saa kasvatettua maalien kapasiteettiä maalivasaraan. Tämä on siis sellainen erikoinen vasara, jota voi käyttää maalaamaan värittömiä asioita takaisin alkuperäiseen loistoonsa. Mutta miksi juuri vasara, sillä eikö maalipensseli olisi kuitenkin ollut hieman kätevämpi?

Taistelu on sellainen mekanismi, jota Color Splashissa tullaan näkemään riittävästi. Aikaisempien pelien tavoin se on vuoropohjaisesti toteutettu kähinöinti, jossa valitaan erilaisia liikkeitä kulloisenkin vihollisen päihittämiseksi. Tuttuun tapaan myös hyökkäyksessä on ajoitusta vaativia kohtia ja kun onnistuu painamaan nappia oikealla ajoituksella, ovat hyökkäykset tehokkaampia ja niitä pystyy myös joskus ketjuttamaan useampia putkeen.

Hyökkäykset valitaan lätkimällä pöytään erilaisia pelistä löydettäviä kortteja. Luonnollisesti tietynlaiset hyökkäykset eivät ole hyviä tiettyjä vastustajia vastaan, kuten esimerkiksi on typerää hypätä vihollisen päälle, jolla on piikki sojottamassa päässä. Paitsi tietysti, jos käyttää rautakenkiä, silloin se on ihan ok, eikä piikitkään tunnu ikävästi jalkapohjissa. Välillä kortit ovat myös värittömiä, joka tarkoittaa sitä, että ne eivät ole aivan yhtä tehokkaita kuin värilliset versiot. Näitä kortteja voi halutessaan värittää, jos on tarpeeksi tarvittavaa väriä hallussa ja tehdä korteista tehokkaampia.

Pääsääntöisesti taistelumekaniikka on ihan hauska; ajoituksien tekeminen vaatii pysymään skarppina ja erilaiset vihollis- ja hyökkäystyypit saavat aikaiseksi sen, että vähän pitää miettiä strategisemmin jokaista taistelua kuuluu lähestyä. Varsinaiseksi ongelmaksi taisteluissa muodostuu lopulta se, että vihollisia on aivan joka paikassa ja taistelua on yksinkertaisesti vaan liikaa. Taisteluun siirtyminen katkaisee jatkuvasti mukavan seikkailun ja tutkimisen flown, voisi sanoa. Korteista tulee tietysti myös jatkuvasti pula, joten lisää pitää koko ajan etsiä, keräillä tai pahimmassa tapauksessa käydä ostelemassa erikseen kaupasta.

cards

Ennen pitkää Mario saa hieman tehoa heiluttelemaansa vasaraan. Tämän jälkeen osan heiverömmistä vihollisista pystyy nujertamaan suoraan, jos osuu vaan vasarallaan ennen kuin ne käyvät päälle. Tämäkään ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, vaikka tekee siitä hieman siedettävämmän. Yleensä vasaran kanssa tulee hutiloitua ja lyötyä ohi, eikä taisteluistakaan pysty aina heti karkaamaan, kun pakeneva Mario kompastuu jalkoihinsa, tunari.

Myös korttien selaaminen taistelun aikana on hieman turhauttavaa, kun kaikki kortit ovat listassa erikseen eivätkä samanlaiset kortit esimerkiksi mene yhteen nippuun. Ongelma on rasittava etenkin siinä vaiheessa, kun kortteja alkaa olla lähempänä sataa. Korttimekaniikka on mielestäni teoriassa ihan toimiva ja esimerkiksi erikoisempia tavaroita ja hyökkäyksiä ajatellen se toimii. Mutta kun kaikki taistelut käydään korttien ehdoilla, pelaaminen hidastuu ryömimiseksi ja jokainen koitos vie aikansa. Niin sanottuihin normaaleihin roolipeleihin verrattunahan kortit ajavat vain jonkinlaista manapisteiden tai taikatarvikkeiden korvaavaa roolia ja nyt niiden kerääminen ja plärääminen tuntuu vain hieman pakotetulta.

Taistelun kanssa oppii kuitenkin elämään ja sitä sietää. Pienempinä annoksina taistelu on vallan hauskaa puuhaa, mutta etenkin pidempien pelisessioiden aikana huomasin jatkuvasti, etten olisi oikein jaksanut enää keskittyä siihen, vaan olisin mieluummin tutkinut kenttiä ja jatkanut seikkailujani rauhassa.

Roiskitaan, roiskitaan

Kentät ovat mielikuvituksellisia ja hauskoja paikkoja tutkia, ja noudattavat aikaisemmista Mario-peleistä tutuksi tulleita teemoja. Pelin edetessä saakin mukavasti aikansa kulumaan kierrellessä kenttiä huitomassa maalivasaralla hävinneitä värejä takaisin, kuunnellen sienimaan hyvisten sekä pahisten jutusteluja ja yksinkertaisesti pällistelemällä ja ihmettelemällä paperista, hauskasti toteutettua maailmaa.

whitespots

Pelissä on sen verran hyvä sisäänrakennettu vinkkisysteemi, etteivät missään vaiheessa tavoitteet käy epäselviksi ja pelaaminen edistyy koko ajan. Hieman voisin moittia peliä pelaajan juoksuttamisesta välillä vähän liikaakin edestakaisin paikkojen välillä hakemaan sitä ja tätä, mutta toisaalta tuo kuuluu osittain kyllä seikkailupelienkin luonteeseen.

Kaikkiaan pelaamista riittää hyväksi toviksi, etenkin jos haluaa kaikki kadonneet värit palauttaa kentistä omille paikoilleen. Tämän lisäksi pelissä on jonkin verran piilotettu erillisiä “irti leikattavia” kohtia, jonka takaa voi löytyä kaikkea mielenkiintoista. Mahdollista on myös kerätä jokaisesta kortista yksi kappale museoon talteen, mutta se onkin jo aikamoinen urakka. Itse en kaikkia vihollistyypin kortteja yksinkertaisesti jaksanut kerätä, sillä niitä oli niin paljon erilaisia.

Pientä taisteluväsymystä korttimekaaniikkaan lukuunottamatta Paper Mario: Color Splash vangitsi meikäläisen sohvalle aika hemmetin hyvin. Kaikkia Paper Mario -pelejä en ole valitettavasti pelannut, mutta ainakin tällä hetkellä Color Splash on pelaamistani itselle mieluisin ja se on samalla myös ehkäpä omaan makuuni Nintendon julkaisemista Wii U -peleistä paras.

Paper Mario: Color Splash

Genre: Seikkailu
Ikäraja: 3
Intelligent Systems / Nintendo
Testattu: WIIU
Saatavilla: WIIU
Pelattu: Peli läpi, 100% värittäen kaikki kentät. Aikaa siihen meni varmaan lähemmäs 40 tuntia.


LISÄÄ JUTTUJA:

Juho Kuorikoski Rotko Ville Vuorenmaa