Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä

Valokeilassa ja varjossa

Katja Kiuru pääsi ensimmäisellä yrittämällä Teatterikorkeakouluun 1700 hakijan joukosta 1980-luvun alussa. Opettaja ja koulun johtaja oli Jouko Turkka, jonka opetusmetodit olivat väkivaltaisia. Kiuru joutui ankaran Turkan silmätikuksi. Vuosiin hän ei pystynyt puhumaan kokemuksistaan.

Turkan jäljiltä näyttelijä on käskytettävä. Häneltä on riistetty ammatin tietotaidon avaimet, itse asiassa niitä ei ole edes vilautettu hänelle.

Viime syksynä Kiuru julkaisi tietokirjan Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä, jossa hän kertoo traumaattisista opiskeluajoistaan, näyttelemisestä ja urastaan.

Turkan opetusmetodit järkyttävät. Nykypäivänä ei tulisi kuuloonkaan, että opiskelijat alistuisivat luovan hullun sadismiin. On helppo uskoa, että henkinen ja fyysinen väkivalta jättivät moniin sen ajan opiskelijoihin syvät jäljet.

Töitä Kiurulla riitti heti valmistumisen jälkeen. Suuri yleisö muistaa hänet parhaiten Ruusun ajan Merin roolista. Julkisuus ei sopinut nuorelle näyttelijälle. Hänet pysäytettiin kaduilla ja sekoitettiin jatkuvasti roolihahmoonsa.

Kiuru löysi apua ahdistukseensa ja traumoihinsa meditaatiosta ja joogasta. Hän reissasi maailmalla ja kävi jatkokoulutuksia muun muassa Lontoossa, Saksassa ja Kuubassa. Paluu kotimaahan oli vaikea. Työt hävisivät. Viime syyskuun Eeva-lehden haastattelussa Kiuru kertoo, että töitä oli silloin, kun olin nuori, kaunis ja sopeutuvainen, kiltti tyttö. En ole koko aikuisikänäni ollut töissä kuin satunnaisesti.

Näyttelijän mukaan turkkalaisuus teki hänestä suorapuheisen. Hänellä oli töissä mielipiteitä, mutta niitä ei haluttu kuulla. Roolit uusiin tuotantoihin jaettiin kuppiloissa, joissa joogaa harrastava Kiuru ei viihtynyt.

Ehkä Kiuru oli aikaansa edellä.

Hän arvostelee alaa miesvaltaisuudesta, eikä ole ensimmäinen keski-ikäinen naisnäyttelijä, joka niin tekee. YLE Puheen Nosto-ohjelmassa Kiuru sanoi, että nainen on elokuvissa yleensä pelkkä tukihenkilö. Viime aikoina on noussut esiin myös seksuaalinen hyväksikäyttö elokuvapiireissä. Anna Paavilaisen Play Rape -monologi toi puolestaan esiin raiskauskohtausten yleisyyden näytelmissä.

Ehkä Kiuru oli aikaansa edellä. Ehkä vahvalla naisella olisi nykypäivänä helpompaa, lähtien Teatterikorkeasta.

Internetin keskustelupalstoilla juorutaan, että Kiuru oli niin hankala näyttelijä, että häntä ei haluttu enää palkata. Itse Kiuru kirjoittaa, että oli varmasti hankala työtoveri, koska vaati, että töitä tehdään, eikä vain istuskella kahvilla. Nuorena häntä pyydettiin paljon lehtihaastatteluihin, joihin hän ei myöskään suhtautunut suopeasti, koska ei halunnut olla ”ilmainen sisällöntuottaja” tyhjänpäiväisille jutuille. Hän ei kokenut kiinnostavansa lehtiä ihmisenä tai näyttelijänä.

Esikoiskirjansa ilmestyttyä hän on antanut jälleen haastatteluja. Ehkä naistenlehdetkin ovat petranneet sitten 1990-luvun. Ainakin on kiinnostavaa lukea, kuinka Kiuru kertoo avoimesti katkeruudestaan uransa saamaa laskusuuntaa kohtaan. Toisaalta hän on ollut aktiivinen ja ollut mukana monessa, jos ei muuten, niin rakkaudesta lajiin.

Kirja on tekijänsä mukaan tietokirja, ei muistelmateos. Lukijana olisin ehkä kaivannut enemmän muistelmamaista otetta, jota toki myös on mukana. Rakenne on hieman sekava. Ehkä toiset näyttelijät sopivat parhaiten kohderyhmäksi näyttelemisen maailmasta ja tietystä aikakaudesta kertovalle tietokirjalle.

Kiinnostavinta antia kirjassa ovat kokemukset Turkan koulusta ja näyttelijän asemasta vaativalla alalla. Kiuru kirjoittaa myös kehopsykoterapian opinnoistaan ja psykologisten aatesuuntien vaikutuksista hänen elämäänsä sen eri vaiheissa.

Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä
Katja Kiuru

Kirjapaja


LISÄÄ JUTTUJA:

Anu Partanen Pohjoinen teoria kaikesta Pohjonen Alanko – Northern Lowland