Outlast 2

Hullut lahkolaiset, hullut saatananpalvojat

Muutama vuosi sitten julkaistu Outlast ja sen DLC Whistleblower oli raikas tuulahdus kauhupeligenreen. Red Barrelsin kehittämä kauhusarja on saanut nyt täyspitkän jatko-osan, jonka tapahtumapaikka on siirtynyt pois ränsistyneestä mielisairaalasta Arizonan erämaahan ja siellä syrjäänvetäytyneen uskonlahkon kotikonnuille. Nyt lähtee, squeal like a pig!

Useista muista ensimmäisen perspektiivin kauhupeleistä Outlastin erottaa se, että pelihahmo on niin sanotusti nilkkoja myöten paskaan vajonnut epäonninen tallukka, eikä mikään pulssikivääriä olalla kantava avaruusjääkäri, jonka ratkaisu jokaiseen uhkaan on laittaa ase laulamaan ja tauota vain lippaan vaihdon ajaksi. Frictional Gamesin erinomaisten pelien (kuten Amenesia ja SOMA) tavoin taistelu ei kuulu pelimekaniikkaan, vaan kyseessä on puhdas selvityminen.

Edellisen Outlastin tavoin pelihahmo on journalisti ja apunaan hänellä on oma järkensä, melko kova aerobinen kunto, jos jatkuvasta karkuun juoksemisesta voi mitään päätellä ja videokamera, jolla kuvata ja dokumentoida tapahtuneita. Kameralla voidaan tallentaa avainhetkiä ja käyttää esimerkiksi pimeänäkölaitteena silloin kun ei ole tarpeksi valoa muuten.

Videokameran kanssa puuhastelu saakin pelin tuntumaan aika vahvasti “found footage” -lajityypin elokuvalta, joka on aika suosittu tyylikeino kauhuelokuvissa nykyään. Onneksi kamera ei kuitenkaan keiku aivan yhtä villisti kuin genren elokuvissa yleensä. Kameran linssin ja etenkin yömoodin läpi katsottuna tunnelma onkin usein hyvin vahva.

Henkiset arvot

Pelin päähahmo Blake Langermann ja hänen vaimonsa Lynn ovat journalisteja, jotka erästä juttua tehdessään syöksyvät alas helikopterilla Arizonan erämaahan. Saatuaan tajuntansa takaisin Blake huomaa, ettei vaimoa näy missään. Tämän sijaan hän löytääkin vähän matkan päästä heidän helikopterin pilootin silvotun ruumiin. Ruumiin häpäisy näyttää sen verran mediaseksikkäältä, ettei ole mahdollista, että se olisi tapahtunut helikopterionnettomuuden seurauksena. Hyvin pian Blake alkaa summailemaan, että nyt ei ole kaikki asiat aivan kohdillaan.

Käy ilmi, että Blake ja hänen siippansa ovat rysähtäneet alas erittäin ikävälle seudulle, jossa majaansa pitävät raamattua omin tavoin tulkitseva kristitty ääriryhmä. Luonnollisesti kun kauhusta, niin raamattua ei tulkita toisen posken kääntämisen periaatteella, vaan hyvin vanhatestamentillisella mentaliteetilla, johon tietysti isketään mukaan lahkonjohtajan omat perversiot ja messiaaninen status. Kool aid on jo kohta tarpeeksi viileää juotavaksi.

Oman lusikkansa soppaan tuo kristittyjen ryhmittymää vastaan taistelevat jonkinmoiset saatananpalvojat, jotka ovat alunperin samasta kristittyjen ryhmästä eronnut haara, hyvin erilaisella eetoksella. Blake tuntee myös mielenterveytensä horjuvan ja näkee muistoja menneisyydestään, jotka tuntuvat jostain kummallisesta syystä liittyvän hänen nykytilanteeseensa pelottavalla tavalla.

Yhteydet alkuperäiseen Outlastiin ovat melko pienet ja voivat jäädä helposti huomaamatta. Näin kävi myös itselle. Tajusin vasta itsekin mistä oli kyse, kun myöhemmin summailin kokemaani ja lueskelin pelistä kirjoitettuja artikkeleja. Eli melko tarkkana kannattaa olla, vaikka tämä ei ainakaan omalla kohdalla yhtään vähentänyt kokemuksen tunnelmallisuutta.

Kaikkialla on ränsistynyttä, lahoavaa ja paskaista alakuloa. Audiovisuaalisesti peli tarjoaakin maittavan kauhuelämyksen. Sen lisäksi, että pelin graafinen anti on hyvin raakaa kuvastoa, käsittelee se temaattisella tasolla myös – uskoisin monelle – hyvän maun rajat ylittäviä aihealueita. Näin ollen, jos lapsimurhat, hyväksikäyttö ja houruinen uskonnollinen dialogi ylittää oman herkkyyskynnyksesi, ei peli varmasti ole sinua varten.

Hymyiletkö kameralle?

Tarinan aikana Blake saa aikamoista kyytiä ja eipä käy kyllä paljon kaveria kateeksi. Tunnelma on koko pelin ajan varsin jännittynyt ja hyvällä kierolla tavalla sairaanloinen. Tapahtumat – vaikkakin epärealistisia – ovat silti sen verran lähellä omaa näkemystä uskonlahkoista, että hieman todellisuutta venyttämällä voisi uskoa, että näin voisi oikeastikin käydä. Hieman uskottavuutta venyttämällä voisi kuvitella olevansa jännittynyt ja peliä pelaa kuin varpaisillaan astuen.

Yksi ikävä asia mikä syö pidemmällä aikavälillä jännitystä, liittyy pelisuunnitteluun, sillä pelissä kuolee ja jää kiinni yksinkertaisesti aivan liian helposti. Tämä tosin vaivasi toki jo ensimmäistäkin osaa. Jatkuva kuoleminen vie kauhusta sen riipivän tunteen pois, siihen turtuu. Sitä kuolemaa osaa jo odottaa, kun se on niin vääjäämätöntä, että sen ajatus ei enää jännitä ja kulman takaa tuleva kuolema onkin “jahas” eikä “iik!”.

Toinen pelisuunnitteluun liittyvä vaiva mielestäni on se, että pelissä joutuu juoksemaan ja painelemaan karkuun kaiken aikaa. Onhan se kieltämättä jännittävää, kun lauma hulluja juoksee huutaen perässäsi ja et tiedä minne mennä, mutta rajansa kaikella. Johan tässä tällainen lihava ja huonokuntoinen kaveri läkähtyy jo kaikesta tuon juoksemisen ajattelemisestakin.

Peli ei varsinaisesti sillä mitään ratkaistavia puzzleja tai muuta, vaan koko ajan mennään eteenpäin, välillä hieman rauhallisemmin, mutta kovin usein myös täyttä kyytiä henkensä edestä juosten. Välillä pääsee tuttuun tapaan myös piiloutumaan tynnereihin, sänkyjen alle tai kaappeihin, mutta sekin oli jo tuttua puuhaa edellisestä Outlastista.

Peli itsessään on täysin putkeen rakennettu tapaus, mutta mielestäni alueet on rakennettu sen verran virtaviivaisiksi, että siihen ei tule juuri kiinnitettyä huomiota. Yleensä sitä vain suunnistaa sinne minne kuuluukin mennä.

Joissakin kohdissa tuntui hieman hullulta lähteä kiertämään jotain estettä kauempaa, kun visuaalinen vaste näytti, että aivan selvästi kohdan yli olisi voinut kiivetä tai läpi kaivautua, mutta näkymätön seinä sen esti. Tällainenkin syö immersiota siihen nähden, että jos pelialue olisi oikeasti dynaamisesmpi ja hahmot osaisivat liikkua siinä realistisemmin. Toisaalta ei tämä suuremmin kuitenkaan haitannut.

Kameran käyttäminen on pääasiassa ihan vinkeää, mutta pelin loppupuolella alkoi jo hieman tympimään, kun piti silloin tällöin kesken kovan takaa-ajon pysähtyä kuvaamaan vähän dokumentaaria. “Hei herra tappaja, viitsittekö odottaa hetken, kun laitan ensin kuvan instagrammiin. #hullutuskovaiset #tappajakintereillä #meitsionpulassa”. Jos sarja jatkuu vielä tästä, niin toivoisin, että kamera voitaisiin tiputtaa jossain vaiheessa pois ja sen tilalle keksiä jotain muuta, tai ainakin sen käyttöä ja merkitystä vähentää.

Ristillä rinnalla ryövärin

Pituudella peliä ei ole pilattu. Itse pelasin pelin läpi noin kymmenessä tunnissa ja sen olisi varmaan nopeamminkin päässyt läpi. Toisaalta liikaa ei tässä mielestäni kannata hötkyillä, vaan tutustua rauhassa maailmaan ja nautiskella pelin painostavasta tunteesta.

Jos ilkeämielinen haluaisi olla, niin voisi sanoa, että Outlast 2 ei juuri edeltäjästään petraa tai keksi mitään uutta tuttuun kaavaan. Tämä olisi kuitenkin vain puoli totuutta, sillä peli on kuitenkin varsin tunnelmallinen ja mielenkiintoinen tapaus kaikkine ongelmineenkin. Potentiaalia olisi toki paljon enempäänkin, mutta tällaisenaankin se oli varsin tervetullut tapaus ainakin tähän talouteen. Voin suositella peliä aiemmasta Outlastista ja sen lisäosasta pitäneille, sillä varauksella, että ette odota mitään uutta tuttuun konseptiin.

Outlast 2

Genre: Toiminta
Ikäraja: 18
Red Barrels
Testattu: PC
Saatavilla: PC, XBOX, SP4
Pelattu: Yksinpeli normaalilla vaikeustasolla läpi hieman päälle kymmenessä tunnissa.


LISÄÄ JUTTUJA:

Katso pohjoista taivasta Bea Uusma Naparetki – Minun rakkaustarinani