Oneiron: Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista

07.01.2016
Teksti:
Fiilis: Runsas

Seitsemän erilaista naista tapaavat toisensa tilanteessa, josta heidän tulee ottaa yhdessä selvää. Käy ilmi, että naiset ovat kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. He sovittavat elämäänsä ja kulkevat yhdessä matkan, jonka Laura Lindstedt on piirtänyt toiseen romaaniinsa Oneiron niin syvin kynänvedoin, että teos palkittiin Finlandialla marraskuussa 2015.

Oneironia voi epäilemättä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Teksti kuljettaa lukijaa naisen nautinnosta sen kieltämiseen, naisen kehon kuvaan, rooleihin, kauneusihanteisiin ja puhtauskäsityksiin, äitiyteen ja naisen kohtaamaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kullakin naisella on kerrottavanaan oma elämänpolkunsa, ja jokaisen on lyötävä lopulta kuoleman kanssa kättä. Kuolema on Oneironissa lempeä: se on höyhenenkevyt kokemus sen jälkeen, kun kohtaloa uskaltaa katsoa silmästä silmään. Tämän vuoksi en suosittelisi kirjaa itsetuhoisia ajatuksia hautovalle. Kuolema on Oneironissa lohtu.

Tarina on fantasiaksi hämmästyttävän uskottava, vaikka se ei suostu oikeastaan minkään meidän maailmamme lainalaisuuksiin. Oltiinpa kuolemanjälkeisessä ajattomassa maailmassa, Brooklyn Bridgellä, moskovalaisessa teatterissa, kibbutsilla tai brasilialaisessa lähiössä, miljöö elää ja tarina vyöryy syliin. Henkilöhahmot Ulrike, Wlbgis, Maimuna, Rosa Imaculada, Polina, Nina ja Shlomith muuttuvat sivu sivulta läheisemmiksi, ja lukija alkaa toivoa saavansa omaksi viimeiseksi seurueekseen juuri nämä naiset eri puolilta maailmaa. Lopussa jää ikävä. Ihan niin kuin silloin, kun joku läheinen kuolee.

Oneiron onkin opus paitsi kuolemasta, myös luopumisesta ja sovittamisesta. Se on kysymättömien kysymysten ja selvittämättömien asioiden kirja. Teos kuljettaa lukijaa seitsemän naisen askelissa samaan aikaan, kun se haastaa tutkimaan omia haarautuvia elämänpolkuja. Se kuvaa myös siitä, miten käy, ellei kuolemassakaan pysty kohtaamaan omaa kohtaloaan.

Naisten tarinoiden lomassa Oneiron tarjoaa soljuvasti paljon kiinnostavaa knoppitietoa. Lindstedt on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta, ja se näkyy perusteellisuudessa. Hän tehnyt tarkkaa työtä erityisesti tutkiessaan juutalaista perinnettä, kulttuuria ja elämäntapaa. Mukana on muutakin, esimerkiksi kiinnostava tarina Otto Eppersistä. Eppers hyppäsi seitsemäntoistavuotiaana Brooklyn Bridgeltä ja selvisi tempauksestaan naarmuitta, toisin kuin monet muut itsemurhan sillalla tehneet tai sitä yrittäneet. Eppers sai kuitenkin muiden tavoin syytteen itsemurhan yrityksestä, vaikka kuten Lindstedt kirjoittaa, eikö itsemurhasta selviäminen jo ole sitä yrittäneelle pahin rangaistus, minkä voi saada. Tai anekdootti kuolemaan tuomittujen viimeisestä ateriasta: vankilakokin mukaan se on pitkään ollut – aika mielikuvituksettomasti kenties – juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat. Kuolema myllää kerrontaa Oneironissa jatkuvasti eri suunnista.

Oneiron on yhdellä sanalla runsas, niin sisältönsä kuin ilmaisunsa puolesta. Oneiron ei siksi kenties olekaan teoksista helpoimpia, mutta ehdottomasti palkinnon arvoinen mestariteos, jota on hankala tiivistää tai lokeroida. Jokainen lukija muodostaa siitä oman kokonaisuutensa. Kieli on paikoin lyyristä ja ilmaisu alusta loppuun monipuolista, jopa monikielistä. Teosta täydentävät monet suorasta kerronnasta poikkeavat tekstityypit, kuten kuolinilmoitus, puhe ja työpaikkailmoitus. Niiden kautta muun muassa henkilöhahmot monitahoistuvat ja kuolema saa uusia merkityksiä.

Oneiron on täydellinen kirja kaikille, jotka uskaltavat avata sen sivut ennakkoluulottomasti ja vastaanottaa nerokkaasti rakentuvat aallot, jotka välillä tyrskähtävät terävästi ja voimalla, välillä lempeästi kuin kevättuuli. Lukeminen jättää joka tapauksessa jälkeensä levollisen mielen. Helppoa selkeärakenteista lukemista etsivälle Oneiron ei ole nappivalinta, mutta kokeilemisen arvoinen jokaiselle.

Oneiron: Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Laura Lindstedt

Teos
Sivuja: 439


LISÄÄ JUTTUJA:

Aku Louhimies IIK!! 2017