Muinainen joulu – ”Hyvä tuomas joulun tuopi, paha nuutti pois sen viepi”, osa 1/2

22.12.2016
Teksti:
Kuvat:
K

Ennen uskonpuhdistusta joulua juhlittiin muinaisessa Suomessa luonnolliseen vuodenkiertoon perustuvana pimeän juhlana. Tänä päivänä suomalainen joulu yhdistelee sujuvasti niin kristillisiä kuin pakanallisiakin perinteitä, mutta miten se vanha kansa oikein jouluaan vietti?

Ammoisina aikoina Suomessa syksyllä vietettävä sadonkorjuujuhla kekri oli vuoden tärkein juhla. Tuolloin joulua vietettiin melko niukkana pakanallisena keskitalven tapahtumana, talvipäivänseisauksena. Myöhemmin kristillisen kirkon toimesta siitä muotoutui Kristuksen syntymäjuhla, ja sen merkitys valon lisääntymisen juhlimisena muuttui lämmön ja rakkaudentäyteiseksi perhepidoksi. Kekrin vietto jäi kokonaan unholaan, mutta suomalaiset tuntuivat kaipaavan pimeään vuodenaikaan isoja karkeloita, joten monet kekrin pakanallisina koetuista tavoista siirtyivät pikkuhiljaa jouluun, josta on muodostunut uusi vuoden tärkein juhla vasta 1800-luvulta lähtien. Joulukuu oli alun perin nimeltään talvikuu, ja muuttui tuntemaamme nykymuotoon vasta tuolloin, kun kirkko halusi korostaa joulun merkitystä. Nimitys ”joulu” juontuu germaanisesta keskitalven Yule-juhlasta, kun taas englanninkielen ”Christmas” viittaa selkeästi Kristukseen.

Joulun aika alkoi tuomaasta 21. joulukuuta, ja siitä alkoi myös joulurauha, jolloin joulun valmistelut tulisi jo olla tehtynä. Rauhan katsottiin olevan eräänlainen korvaaja kekriin liitetylle jakoajalle, jolloin hiljennyttiin ja osa töistä oli peräti kiellettyjä. Tuomaanpäivänä oli tapana syödä hyvin sekä maistella jo hieman jouluksi pantua olutta. Tuomaanpäivän ja joulun välisiä päiviä kutsuttiin pesäpäiviksi, sanonnan mukaan aurinko on kolme päivää pesässään, ennen kuin lähtee uudelle kierrokselle. Vähäinenkin auringonpaiste pesäpäivinä tietää kuulemma hyvää kesää.

Luminen, talvinen metsäTalvipäivänseisaus sijoittuu tuomaanpäivän kanssa samaan ajankohtaan, vaikka päivä vuosittain hieman vaihteleekin 20. ja 22. joulukuuta välillä. Talvipäivänseisauksena päivä on lyhyimmillään, ja alkaa jälleen pidentyä kohti kesää. Kun kekri on toiminut yltäkylläisyyden ja ilon juhlana syksyllä, on talvipäivä alun perin ollutkin pimeyden juhla, ja päivän symboliikka liittyi lähinnä pimeyteen, talveen ja kuolemaan. Luonto ei enää tarjonnut antimiaan, vaan ruuan saanti oli niukkaa, ja pitkä, ankara ja pimeä talvi saattoi luoda ihmisiin pelonsekaista kunnioitusta luontoa kohtaan. Talvipäivä kätki sisäänsä myös lohtua siitä, ettei talvi suinkaan ole ikuinen, vaan päivät alkavat jo pidetä.

Vuoden pimein päivä ja yö houkuttelivat manan majoilta jos jonkinlaista otusta maan pinnalle, ja niitä pyrittiinkin pitämään loitolla taloista muun muassa erilaisin ulkotulin, kuten lyhdyin ja jätkänkynttilöin. Väki pysytteli pitkälti hissukseen sisätiloissa, kertoen tarinoita ja tarkkaillen enteitä – pelottavien otusten huomiota ei tahdottu herättää liiallisella metelöinnillä.

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Vanhan kansan mukaan aatto oli juhlista jaloin, ja siksi joulun vietto alkoikin meillä jo jouluaattona 24. joulukuuta, kuten tänäkin päivänä. Joulusauna lämmitettiin jo päivällä, ja ennen saunaa pöytä katettiin vainajia varten. Vainajien uskottiin tulevan haltijoiden asussa vierailemaan joulunakin. Sauna oli jo tuolloin suomalaisille pyhä paikka, jossa hiljennyttiin kuin kirkossa ikään. Isäntä poistui saunasta viimeisenä ja valmisteli sen vielä vainajille ja haltijoille. Aattona koristeltiin tupaa, lattia peiteltiin oljilla ja niistä tehtiin myös himmeleitä. Illalla syötiin jouluateria, ja kuten kekrinäkin, ruokaa ei pöydästä korjattu, vaan sitä syötiin pitkin yötä, ja samalla tarjottiin ateria myös haltijoille.

Annos riisipuuroaPerinteisiin suomalaisiin jouluruokiin kuuluu liha, joka yleensä oli sikaa, nautaa tai lammasta. Aterialla sai myös paistia, joululeipää ja kalaa, sekä yleisesti ohra- ja kaurapuuroa. Maitoon keitetty riisipuuro oli hyvinkin ylellistä ruokaa, mihin kaikilla ei ollut varaa. Erilaiset kasvispaistokset ovat tuttuja jo kekristä, mistä ne siirtyivät osaksi jouluateriaa. Valkoisesta vehnästä leivottiin juhlan kunniaksi leivonnaisia. Kyytipojaksi oli pantu olutta, myös sahti ja viina olivat suosittuja ruokajuomia. Uskottiin, että jos ruokailijalta putoaa syödessä lusikka tai haarukka, tulee hänet kuolema noutamaan ennen seuraavaa joulua. Monet joulunajan perinneruuat juontavat juurensa luonnolliseen vuodenkiertoon ja syksyn satokauden antimiin – eli kekriin, sillä eihän niitä talvella enää ole saatavilla – mutta suurin osa niistä on kehittynyt nykyiselleen vasta 1800-luvun jälkeen.

Talvipäivän unohduttua joulupäivästä tuli sen korvaava maaginen päivä. Kristillisen joulun rinnalla se oli vanhalle kansalle oiva tilaisuus palata hetkeksi pakanallisille juurilleen ja vanhoihin perinteisiin. Jouluyötä kutsuttiin taikayöksi, jolloin taikojen tekoon oli otollisin aika. Joulun aikana tehdyt taiat liittyivät usein vaurauteen tai sen säilyttämiseen, mutta muitakin taikoja tehtiin, ja kekrin sulauduttua jouluun monet joulu- ja kekritaiat olivat samankaltaisia. Jos tuvan lakaisi yhdeksän kertaa jouluaattona, tuli hyvä naurisvuosi. Jos kalastusvälineitä piti tuvassa taikayönä, tuli niillä jatkossa hyvin kalaa. Joulu oli hyvin perhekeskeinen juhla ja uskomuksenakin oli, että jos jouluna kyläilee, ei karjakaan pysy kotona. Lammasonnen saattoi viedä toiselta, jos kävi taikayönä salaa keritsemässä muiden lampaita. Taikayönä ei saanut nukkua, tai pysyi laiskana ja saamattomana koko vuoden.

On eessä Virma-hevonen, hiljaa kulkuset soi

Vanhoissa loitsurunoissa mainitaan hevosten synnyttäjänä Tahvanus eli Tahvatar, ja nimi Tapani juontuu kristillisestä Pyhästä Stefanoksesta, joka oli hevosten suojelupyhimys. Aiemmin tahvanus eli tapaninpäivä 26. joulukuuta oli omistettu eläinten hyvinvoinnille ja hyvän hevosonnen hankkimiselle. Kekrin vieton loputtua monet juhlariennot siirtyivät nimenomaan tapanille, kuten talosta taloon kiertely ja keppostelu. Tapaniin liittyi myös perinne tapaninpukeista, joka juonsi juurensa kekripukeista ja sekoittui lopulta nuuttipukkeihin. Tunnetuin tapaninpäivän riento oli kuitenkin iloinen hevosajelu kylänraitilla. Tarkoitus oli ilakoida ja pitää kovaa meteliä, joten aisaankin kiinnitettiin mahdollisimman paljon kelloja. Ajan saatossa tapaninpäivä kehittyikin ajelujen johdosta hevostenpäivästä lähinnä hevosmiestenpäiväksi.

Hevoset vetämässä rekeä lumisessa metsässäTahvanuksen ateria syötiin usein hieman erikoisemmassa paikassa, kuten aitassa tai tallissa. Kuten kekristä muistamme, kirkko asetti pakanallisesta juhlinnasta sakkorangaistuksia, joten pakanallisemmat tavat oli siirrettävä syrjemmälle ja salaan. Toisaalta myös ajateltiin syömisen hevosjumalan edessä tuovan onnea. Päivä tunnetaan tämän vuoksi myös talli-tapanina. Myös tallitonttua ja hevosia kestittiin niin ruualla kuin oluellakin, ja hevosten juoma-astian pohjalle laitettiin hopearaha, jotta hevoset menestyisivät. Talleihin saatettiin myös tuoda amuletteja tai piirtää symboleja suojelemaan hevosia. Hevosta kunnioitettiin tuolloin siinä määrin, että hevosen lihan syöminen oli rinnastettavissa koiran tai kissan syömiseen, eikä hevosenlihaa syöty edes pahimpina nälkävuosina. Hevosta pidettiin hedelmällisyyden ja vapauden symbolina, ja monet hevostaiat ja etenkin lemmenenteiden kuulosteleminen olivat suosittuja. Naimattomat saattoivat kuiskata hevosen korvaan ”löydänkö rakkauden?”, ja jos hevonen höristeli tai pudisti päätään, ei naimaonni sinä vuonna suosinut.

Nuutinpäivänä 7. tai 13. tammikuuta katsottiin joulunajan loppuvan. Nykyisin joulun lopettaa loppiainen, joka siis ennen 1700-lukua oli nuutinpäivä. Kekripukkien tapaan mekastavat, humaltuneet, rietastelevat ja pelottelevat nuuttipukit lähtivät porukalla kiertämään talosta taloon vaatien joulun rääppeitä ja ryyppyjä. Pukit saattoivat virtsata tupaan, kouria emäntiä, vilautella ja haastaa riitaa, joten on varsin ymmärrettävää, etteivät nuuttipukit olleet toivottuja vieraita joulun rauhan jälkeen. Kuitenkin pukkien odotettiin vierailevan, ja oli häpeä, jollei nuuttipukki ollut vieraillut. Nuuttipukkiperinteen juuret ulottuivat pitkälle, ja siksi nuuttiperinnettä siedettiin 1800-luvulle saakka. Perinne ei hävinnyt kokonaan, mutta muuttui aikojen saatossa lempeämmäksi ja lähinnä lasten ilotteluksi.

 

Lähteet: Wikipedia, Suomalainenjoulu.fi, Noidankoto-blogi, Taivaannaula, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Vanhat merkkipäivät, Antto Laiho ja Jani Heikkinen: Vanhan kansan merkkipäivät
Jutun osa 2 julkaistaan huomenna perjantaina 23. joulukuuta.

Artikkeli julkaistu Nousussa alun perin 18. joulukuuta 2015.




LISÄÄ JUTTUJA:

No Man's Sky Temple Balls – Traded Dreams Harry Potter ja kirottu lapsi