Manic Street Preachers juhlakiertueellaan mustassa laatikossa

22.04.2016
Teksti:
Kuvat:
P

Walesilaisyhtye Manic Street Preachers juhlistaa läpimurtolevynsä Everything Must Go juhlavuotta kattavalla Euroopan-kiertuellaan. Bändi pysähtyi matkallaan Helsingin jäähalliin pystytettyyn Black Boxiin.

Hieman vääräuskoisena Manic Street Preachersin fanina olin keikasta huomattavan innoissani, heti kun kuulin bändin saapuvan Suomeen omalle keikalleen Everything Must Go -levynsä juhlakiertueen kunniaksi. Vääräuskoiseksi nimitän itseäni sen vuoksi, että olen oikeasti tutustunut bändiin vasta This Is My Truth Tell Me Yours -levyn tiimoilta ja se on minulle edelleen bändin tuotannosta tärkein. Everything Must Go on kuitenkin erinomainen levy, joka on tullut sittemmin hyvin tutuksi, joten kiinnostus kuulla koko levy livenä oli jossain katon tuntumassa.

Satellite Stories, Helsingin Jäähalli, Black BoxLauteita lämmittelemässä oli kotimainen Satellite Stories. Laskeuduin mustaan laatikkoon bändin juuri aloitellessa keikkaansa. Viimeksi todistin bändin live-esiintymistä vuonna 2011 Provinssirockissa, jolloin se ei onnistunut herättämään massiivisia tunteita. Tällä kertaa kuitenkin bändin brittihenkinen indiepop oli oikein paikallaan ja esiintymiseen oli löytynyt matkan varrella tuntuvasti varmuutta. Vaikka yleisöä oli paikalla lämmittelyn aikaan varsin nihkeästi ja siitäkin suurin osa anniskelualueella, bändi soitti hyvällä energialla. Bändin nykysoundi tuo mieleen newyorkilaisen The Daysleepersin, joka puolestaan kuulostaa kovin brittiläiseltä. Eloa ja iloa oli lavalla, vaikka yleisö näytti koostuvan pääasiassa rockpoliiseista. Satellite Storiesin lopettaessa keikkansa paikalle saapuneesta yleisöstä tuntui tulevan tiivis paketti hyvin lähelle lavaa. Tilaa kuitenkin jäi vielä tässä vaiheessa baarialueen ja yleisömassan väliin.

Sitten muutama sana itse alueesta. Black box oli nimensä mukaisesti musta laatikko, jossa kangasseinät oli pystytetty eristämään kentälle klubinomainen tila. Istumapaikkojahan ei tällä keikalla ollut ollenkaan. Itse en ole koskaan erityisemmin pitänyt stadion- tai areenakeikoista niiden tietynlaisen kliinisyyden vuoksi. Nyt kuitenkin musta laatikko loi illuusion vielä Tampereen Pakkahuonetta suuremmasta klubista, jossa kuitenkin on klubille tyypillinen intiimimpi tunnelma. Tämä tuntui myös akustisesti paremmalta ratkaisulta kuin pelkkä areenakeikka, sillä äänet pysyivät hyvin kasassa, ja keikan tunnelma oli intensiivisempi. Tämän kokoinen keikkapaikka on luultavasti omiaan toivottamaan tervetulleeksi keskiluokan bändejä, jotka ovat esimerkiksi Nosturiin tai Pakkahuoneelle liian suuria, mutta liian pieniä täyttämään areenoita. Toivotankin Black boxin konseptina koko sydämestäni tervetulleeksi pysyväksi osaksi Suomen keikkakarttoja. Tällä tavoin voisi saada keikkakalenteriin paljon enemmän nähtävää, kun bändille järjestyy oikean kokoinen keikkapaikka verraten helposti.

Manic Street Preachers, Helsingin Jäähalli, LiveNation, Black BoxLaatikko ei tullut ääriään myöden täyteen edes pääesiintyjän keikan ajaksi, mikä tavallaan jätti miellyttävästi tilaa hengittämiselle ja fiilistelylle musiikin tahtiin. Tila itse asiassa oli ihan toivottua sikälikin, että mustan laatikon ainoaksi huonoksi puoleksi muodostui keikkojen mittaan se, että ilmanvaihdolle olisi ollut voimakkaampaa tilausta. Monet yleisöstä olivatkin jättäneet ulkovaatteensa vapaaehtoiseen narikkaan.

Kaikki saa mennä

Kun Manic Street Preachers nousi lavalle, alkoi tunnelma olla vähintäänkin odottava, muutamakin biisi jo taustanauhalta sai aikaan taputuksia siihen henkeen, että bändi olisi jo pitänyt saada lauteille. Kovin montaa biisiä ei tarvinnut odottaa ja keikka alkoi luvatusti Everything Must Go -albumin ensimmäisellä biisillä Elvis Impersonator: Blackpool Pier ja yleisö suli käsiin. Tai siis suurin osa yleisöstä, olin jostain syystä onnistunut sijoittumaan keskelle massiivista laumaa rockpoliiseja lavan läheisestä sijainnista huolimatta.

James Dean Bradfield, Manic Street Preachers, Helsingin Jäähalli, LiveNation, Black BoxLevyn kappaleet soivat taitavasti ja tunteella, sujuvuutta voisi verrata levyltä kuunteluun, mutta tunnetta esiintymisestä ei silti puuttunut. Itse huomasin jo toisen kappaleen aikana kuivailevani silmäkulmia, sillä A Design For Life on henkilökohtaisesti lähellä sydäntä. Myös Enola/Alone ja levyn nimikkobiisi Everything Must Go saivat aikaan vastaavia reaktioita. Myös akustisena esitetty Small Black Flowers That Grow In The Sky kosketti, eikä vähiten sen takia, että vokalisti James Dean Bradfield kertoi kappaleen olevan viimeisiä, jonka on sanoittanut bändin vuonna 1995 kadonnut kitaristi Richey Edwards. Lavalla tunnettu haikeankatkera tunnelma oli käsinkosketeltavissa myös yleisön puolella.

Menevämmät biisit, kuten Kevin Carter ja The Girl Who Wanted To Be God, sitten juhlinkin kuin viimeistä päivää. Ohessa ehdin toki ihmetellä kanssakatsojia, joita ei näyttänyt kiinnostavan lavalla esiintyvä bändi juurikaan. Ympärillä oli somettajaa, rockpoliisia ja ihmisiä, jotka katsoivat koko keikan kameran läpi. Päätin, etten anna ympäristön häiritä ja nautin musiikista täysin siemauksin. Nautintoa ei keskeytetty myöskään liiallisella määrällä välispiikkejä, korkeintaan esiteltiin seuraavana tulossa oleva kappale tai kerrottiin jos kappaleessa oli jotain erityistä, mikä yleisön pitäisi tietää. En ole koskaan ollut välispiikkien suurin ystävä, mutta tämän keikan aikana koin, että sain tietää tarpeeksi, jotta biisi saa tarvittaessa lisää syvyyttä.

Nicky Wire, Manic Street Preachers, Helsingin Jäähalli, LiveNation, Black BoxKun Everything Must Go oli käsitelty, siirryttiin hittiosioon. Tässä vaiheessa on tunnustettava, että näistä kappaleista valitettavan suuri osa itselleni oli vieraita, mutta en antanut sen häiritä, vaan tunnelmoin musiikin mukana, hienoista biiseistä kun oli kyse näin omaan kokemukseen luottaen. Tässä ilmenee tuo alussa mainitsemani vääräuskoisuus. Vaikka bändin musiikki iskeekin sujuvasti kuin pesäpallomaila takaraivoon, olen jostain syystä onnistunut välttämään useimmat levyt ennen Everything Must Go:a ja This Is My Truth Tell Me Yoursista Rewind The Filmiin, jonka aikana otin jälleen syvemmän kosketuksen bändin tuotantoon.

Keikan jälkipuolisko aloitettiin pienimuotoisella odottelulla, kun Bradfield asteli yksin lavalle akustisen kitaran kera. Siitä seurasi melkoinen huutokonsertti yleisön puolelta, kun yksi jos toinenkin huuteli ehdotuksiaan. Lopulta Bradfield totesi, ettei keikka ole demokratia ja otti enää yhden toiveen. Se ei vastannut odotuksia enempää artistin kuin muun yleisönkään puolelta.

— Hän pyysi Wonderwallia, Bradfield huomautti muille kuulijoille kuivasti.

Tämä olikin koko keikan pisin välispiikki, koska muukin yleisö pääsi kuulemaan, ettei Wonderwall ole toivomisen arvoinen biisi ja toivoja saa ansionsa mukaan ja seuraava biisi on täynnä ahdistusta ja melankoliaa. Kyseessä oli Suicide Is Painless. Biisin päätteeksi kuultiin Wonderwallin intro, jota Bradfield ryyditti tyhjentävällä kommentillaan.

— Fuck no!

Manic Street PreachersKeikan jälkipuolisko oli kaikesta päätellen hittikimaraa, sillä jopa rockpoliiseissa ilmeni liikettä, vaikka en itse tuntenutkaan kaikkia biisejä. Setin aikana kuultiin muun muassa Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994. Muutenkin loppukimaraan oli sovitettu vanhempia hittibiisejä jo ajalta ennen Everything Must Go -levyä. Kuitenkin fiilis oli kauttaaltaan niin hyvä, että juhlin koko pienen sieluni edestä. Omalle kohdalleni suurimmat hittibiisit olivat taustani huomioiden You Stole The Sun From My Heart, Walk Me To The Bridge ja koko setin päättänyt If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Keikka loppui viimeisen kappaleen jälkeen hieman julman tuntuisesti ilman encorea, mutta itselleni jäi sellainen tunne, että puuttumaan jäi oikastaan vain The Everlasting. Tutustuin kuitenkin niin moneen hyvään omalla kohdallani vieraampaan kappaleeseen, ettei huonolla fiiliksellä vain voinut poistua paikalta.

 

Settilista Manic Street Preachers

Everything Must Go
Elvis Impersonator: Blackpool Pier
A Design for Life
Kevin Carter
Enola/Alone
Everything Must Go
Small Black Flowers That Grow in the Sky
The Girl Who Wanted to Be God
Removables
Australia
Interiors (Song for Willem de Kooning)
Further Away
No Surface All Feeling

Hits
Suicide Is Painless (Theme from MASH) (Johnny Mandel cover) (Acoustic)
Motorcycle Emptiness
Walk Me to the Bridge
Your Love Alone Is Not Enough
Ocean Spray
Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds
You Stole the Sun From My Heart
Roses in the Hospital
Some Kind of Nothingness
You Love Us
If You Tolerate This Your Children Will Be Next

 




LISÄÄ JUTTUJA:

Slow West HC Andersen Dark Side of the Mime, Marc Gassot, pantomiimi, miimikko, teatteri