Antaa salaman tulla, minä odotan

08.02.2016
Teksti:
Fiilis: Myötätuntoinen

Kalervo Palsa (1947–1987) oli kittiläläinen kuvataiteilija, jonka taide ei valitettavasti saanut sille kuuluvaa arvostusta hänen elinaikanaan. Palsa oli erittäin tuottelias taiteilija, ja hän ammensi aiheet taiteeseensa karusta elämästään. Maalausten, sarjakuvien ja piirrosten aiheina toistuivat kuolema, väkivalta, raaka seksuaalisuus ja ihmisen rappio.

Palsa koki itsensä aina ulkopuolisena ja yksinäisenä tarkkailijana, jota kukaan ei ymmärrä. Palsalle hänen ystävänsä Maj-Lis Pitkänen ja äitinsä Hilja olivat hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset. Palsan heille kirjoittamat kirjeet luovat kuvan kahdesta täysin erilaisesta Kalervo Palsasta; äitiinsä hyvin kiintyneestä Kalervosta, joka huolehtii Helsingissä opiskellessaan äidistään ja pärjää hyvin suuressa maailmassa, sekä Kallesta, jolle Maj-Lis on paitsi hyvä ystävä, myös uskottu, rakkauden kohde, muusa ja äidin korvike, jolle Palsa kertoo avoimesti taiteestaan, elämästään ja synkistä ajatuksistaan. Nämä kirjeet sekä Maj-Lis Pitkäsen ja Tuula Karjalaisen kirjoittamat kuvaukset Palsasta kirjassa Antaa salaman tulla, minä odotan tuovat Palsan henkilönä hyvin lähelle kirjan lukijaa.

Kovakantisen kirjan kannessa on melankolisen sinisävyinen Palsan teos nimeltä Odotus. Maalauksen mieshahmo istuu yksin sisällä talossa, jossa on kylmää ja talvi, kun ulkona olevilla on kesä. Aika on pysähtynyt, ja odottavan aika on pitkä. Palsalle tyypillistä olikin voimakkaiden värien käyttö symbolina. Tässä teoksessa sininen on selvästi surun ja yksinäisyyden sekä pysähtyneisyyden väri. Sininen on myös Palsan ateljeen, Pilvilinnan eli Getsemanen ovi. Siellä oli Palsan turvapaikka, luomisen ja työskentelyn kehto, ja lopuksi Palsan elämän päätepiste hänen kuollessaan tuossa kotitalonsa pihapiirissä sijaitsevassa kylmässä, alun perin kulkumiesten majoittamiseksi jätepuusta rakennetussa vaja-ateljeessaan keuhkokuumeeseen vuonna 1987.

Maj-Lis Pitkänen on Kalervo Palsan elämän suuren rakkauden ja lukioaikaisen ystävän, Maaretin (1948-1996) sisar. Maj-Lis ja Kalervo tapasivat ensi kerran kesällä 1969 Palsan kotona Kittilän Narikassa, jossa paikkakunnan huono-osaisempi väki asui. Tämä tapaaminen tapahtui pian sen jälkeen, kun Maaret ja Kalle valmistuivat ylioppilaiksi saman vuoden keväällä, ja Kalervon järkytykseksi Maaret avioitui heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Maj-Lisin tapaaminen samana kesänä johti koko Palsan elämän ajan kestäneeseen ystävyyssuhteeseen, joka oli kestävyydestään huolimatta myrskyisä ja epäilemättä vaikea Maj-Lisille Palsan ailahtelevan luonteen vuoksi. Palsan kirjeistä Maj-Lisille huokuu väliin kiihkeä rakkaus ja palvonta, välillä pettymys sekä katkeruus siitä, ettei Maj-Lis valinnut häntä. Palsan mielentilat näissä kirjeissä vaihtelevat itsesäälistä ja toivottomuudesta toiveikkuuteen ja uhmakkuuteen. Usein Palsa pyysi pääkaupunkiseudulla asuvalta Maj-Lisilta apua taidenäyttelyiden ja muiden käytännön asioiden järjestelyissä. Palsa ei kirjeissään salannut Maj-Lisiltä mitään, ei edes homoseksuaalista puoltaan.

Äidilleen kirjoittamissa kirjeissä Palsa kuvaa arkeaan opintojen parissa Helsingissä Taideteollisessa ammattikoulussa sekä Taideakatemiassa 1970-luvulla, kertoo muiden kittiläläisten Helsingin kuulumisia ja myös ikäväänsä Kittilään, johon hänellä oli viha-rakkaussuhde koko elinikänsä ajan. Kirjeissään Palsa vakuuttelee kuitenkin äidilleen pärjäävänsä, rahapulasta ja muista ongelmistaan huolimatta. Kirjeet äidille ovat lyhyitä, mutta niistä välittyy aito huoli äidin voinnista ja pärjäämisestä kaukana Kittilässä. Aivan kuten kuka tahansa poika huolehtisi äidistään ollessaan kaukana kotoaan.

Taiteen tekeminen oli Palsalle elinehto, mutta hänen taidettaan ei ymmärretty 1970-1980-lukujen Suomessa, eikä eritoten pienessä Kittilän kunnassa, jossa lestadiolaisuus vaikutti vahvasti kuten kaikkialla Pohjois-Suomen ja Lapin alueella. Ainoat ymmärtäjät Maj-Lisin ja taidemesenaattien lisäksi löytyivätkin pohjoisen taidepiireistä; Reidar Särestöniemi (1925-1981), jonka kanssa Palsalla oli rakkaussuhde, ja Timo K. Mukka (1944-1973) pitivät Palsaa väärinymmärrettynä nerona. Särestöniemi totesikin kerran suorasukaisesti Palsalle että ”Kyl sie olet nero, mutta koskhan et tule saamhan töillesi menestystä.” Timo K. Mukka taas nimitti Palsaa Majakovskiksi. Kuin enteenä tulevasta Palsa maalasi taulun Henkien tapaaminen vuonna 1985. Siinä Mukka, Särestöniemi ja Palsa tapaavat henkinä tuonpuoleisuudessa.

Antaa salaman tulla, minä odotan -teos avaa lukijalle pääsyn Palsan rosoiseen, rumankauniiseen ja välillä toivottomaankin maailmaan, mutta myös ilon pilkahduksiin, joita niitäkin Palsan elämässä toki oli. Palsan teokset ovat kirjan valokuvissa ainoat värilliset elementit muun taustan ollessa mustavalkoinen. Siten taideteokset pääsevät värikylläisyydessään parhaiten oikeuksiinsa. Samoin Palsan hahmossa yhdistyvät hänen persoonansa väripaletin ääripäät eli taipumus alkoholismiin ja itsetuhoisuuteen, mutta myös lukeneisuus ja sivistys; Palsan tärkeitä esikuvia olivat esimerkiksi Sartre, Strinberg, Camus ja Nietzsche.  Kuolema oli Palsalle jopa pakkomielle; itsemurha-ajatukset välittyvät useista kirjeistä Maj-Lisille, ja aihe toistuu monissa hänen maalauksissaan. Kuolema esittäytyi niissä vapahtavana, jopa ystävänä, toisaalta myös hyvin ruumiillisena tapahtumana. Palsan elämä ja taide kuvasikin kaikkia ihmiselämän varjoisia puolia, ja sen vuoksi häntä ei ehkä aikanaan ymmärretty tai haluttu ymmärtää. Onneksi oli niitäkin, jotka ymmärsivät, ja pysyivät hänen rinnallaan loppuun asti.

Antaa salaman tulla minä odotan
Maj-Lis Pitkänen

Johnny Kniga
Sivuja: 272


LISÄÄ JUTTUJA:

Perikato Juho Kuorikoski COMMODORE 64 Tasavallan tietokone Dö - Tuho