LucasArtsin tarina, osa 2 – Kulta-aika

02.12.2015
Teksti:
Kuvat:
K

LucasArtsin hittitehdas lähti käyntiin oikein kunnolla yhdeksänkymmentäluvun vaihteen jälkeen, kun suurin osa heidän muistetuimmista seikkailupeliklassikoista syntyi ja myös aiemmille pelisarjoille tehtiin jatko-osia. CD-ROM -teknologian kehittyessä ja sen myötä talkie-versioiden yleistyessä LucasArtsin seikkailupelien nimet tulivat viimeistään seikkailupeliharrastajien huulille.

Varsinainen seikkailupelien kulta-aika alkoi LucasArtsilla 90-luvun alkupuolen tienoilla. Yllättäen ajankohta oli melkein sama, kun yritys alkoi julkaista myös omaa The Adventurer -pelilehteä, jonka numerot sisälsivät aina tietoa ja uutisia heidän tulevista peleistään sekä oli täynnä tekijöiden haastatteluja.

Vuonna 1990 julkaistiin myös LucasArtsin ehkäpä tunnetuin seikkailupeli The Secret of Monkey Island, jonka suunnitteli jo aiemmin muun muassa Maniac Mansionilla kunnostautunut Ron Gilbert. Kirjoitustyössä oli Gilbertin lisäksi myös Dave Grossman ja Tim Schafer. Pelissä seurattiin Guybrush Threepwood -nimisen wannabe-merirosvon seikkailua mainetta ja mammonaa kohti. Kokematon märkäkorva ei todellakaan ole mikään maineikas merirosvo, vaikka kipeästi sellainen haluaakin olla. Ensitöikseen hänen on läpäistävä kolme kappaletta kiperiä merirosvokokeita saadakseen hyväksyntänsä kolmelta karskilta merirosvokapteenilta. Lukuisten sattumusten kautta Guybrushin napit osuvat vastakkain haamupiraatti LeChuckin kanssa, ja kun kaikkeen sotketaan vielä pientä kolmiodraamaa Mêlée IslandTM [sic] -nimisen saaren kuvernöörin, Elaine Marleyn kanssa, on seikkailu koko ajan täynnä kaikenlaisia sattumuksia.

Monkey Island -peleissä seikkailee Guybrush Threepwood.

Monkey Island -peleissä seikkailee Guybrush Threepwood ja mitä ilmeisemmin hän haluaa kipeästi olla merirosvo.

Peli on ryyditetty isolla annoksella hyvää huumoria, ja vaikka aihepiiri pyöriikin karkeiden ja pahalta haisevien merirosvojen ympärillä, ei minkäänlaiseen alatyylin missään vaiheessa sorruta. Aihepiiriä ajatellen peli on muutenkin miellyttävän väkivallaton ja esimerkiksi merirosvojen välillä tapahtuvat kaksintaistelut myös hoidetaan laukomalla loukkauksia toinen toisilleen. Sanan säilä on riittävä ase ja suunsoitossa hävinnyt merirosvo katoaa häpeissään ja nöyryytettynä pois paikalta. Loukkauksia ei kuitenkaan voi osata heti, vaan oma loukkausvarasto kasvaa sitä mukaa, kun kuulee muiden laukovan ja vastaavan niihin.

Seuraavana vuonna julkaistu jatko-osa Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge, palautti Guybrushin ilkeän ja jo kertaalleen kukistetun perivihollisen takaisin mukaan kuvioihin. Kukapa pahan tappaisi? Aiemmin haamumuodossa merimiehiä piinannut LeChuckin herää uudestaan henkiin monien sattumuksien kautta. Tällä kertaa hän on zombi. Ensimmäisessä osassa jo mukana ollut voodoo on yhä vahvasta läsnä myös tässä pelissä.

Pelin kehittäminen aloitettiin käytännössä heti ensimmäisen osan julkaisun jälkeen ja pelistä vastuussa oleva kehitystiimi on myös sama. Jos peliä haluaisi kuvailla, niin siitä voisi käyttää hieman kliseiseltäkin kuulostavaa “samaa vanhaa” -fraasia, mutta Monkey Island 2:n ollessa kyseessä, se ei ole loukkaus, vaan ylistys. Kaikki ne Monkey Islandin vahvuudet ovat läsnä; hyvä kirjoitus, hauska huumori ja etenkin se seikkailun tuntu. Peli noudattaa hyvin pitkälle samaa kaavaa kuin edeltäjänsä, joskin on graafisesti nätimpi. Suurimpana muutoksena voisi sanoa, että sen käyttöliittymää on kehityksen myötä myös hieman yksinkertaistettu ja täten parannettu poistamalla turhia toimintoja ja yhdistämällä niitä.

Tutun fedoran paluu

Indiana Jones and the Fate of Atlantis palasi vanhan ruoskanheiluttajan seikkailujen pariin, tällä kertaa täysin omaperäisellä idealla ja tarinalla. Voi kun tämän pelin tarinasta olisikin tehty se neljäs Indiana Jones -elokuva, eikä sitä Kingdom of the Crystal Skull -nimellä kulkevaa hirvitystä. En ole katkera, mutta oikeasti kuitenkin olen. Pelin nimen mukaisesti Indy lähtee selvittämään tarunhohtoisen Atlantiksen kiehtovaa legendaa. Onko se pelkästään myytti? No, kuten tässä vaiheessa jo arvata saattaa, niin eihän se tietenkään mikään myytti ole, vaan ehta asia.

Eikä pelikään mikään Indiana Jones -seikkailu olisi, jos vanhat kunnon natsit eivät yli-inhimillisine suunnitelmineen tulisi mukaan sotkemaan kuvioita ja Indy pääseekin taputtelemaan noita kavereita nyrkeillään useaan otteeseen. Peli sotkee fiktion mukavasti faktaan ja mukana on Platon dialogeista tuttuja mainintoja Atlantiksesta ja mystisestä orichalcum-metallista, josta natsit etenkin ovat kiinnostuneita. Kilpaetsintä Atlantiksesta vie Indyn pitkin maita, mantuja ja mantereita elokuvista tutulla kartalla näkyvän pisteestä toiseen liikkuvan matkustusanimaation saattelemana.

Aiemman Indy-seikkailun tavoin tarina haarautuu, tällä kertaa kolmeen vaihtoehtoiseen polkuun. Seikkailla voi Indyn ystävättären, Sophia Hapgoodin kanssa, jolloin pelin pulmat liittyvät usein tiimityöskentelyyn ja ystävän hyödyntämiseen ratkaisuissa. Valittavissa on myös Wits- ja Fists -polut, joissa jälkimmäinen luottaa enemmän toimintaan ja nyrkeillä puhumiseen keskustelun sijaan, kun taas edellinen enemmän pelaajan harmaan aivomassan aktivoimiseen. Pelin uudelleenpelaamisarvo kasvaa näiden vaihtoehtojen ansiosta hieman.

Day Of The Tentacle jatkoi Maniac Mansionin tarinaa.

Vaviskaa! Purppuralonkero on saanut käd… jonkinlaiset raajat! Day Of The Tentacle jatkoi Maniac Mansionin tarinaa.

Maniac Mansionin tarinaa jatkettiin lonkeroilta tuoksahtavan seikkailun merkeissä Day of the Tentaclessa, jonka suunnittelivat Dave Grossman ja Tim Schafer. Tässä jatko-osassa tarina alkaa siitä, kun Dr. Fredin, ensimmäisestä osasta tutun ilkiön, laboratorioassistenttina toiminut purppuralonkero juo saastunutta vettä Dr. Fredin laboratorion takana olevasta joesta, jonka seurauksena hänelle kasvaa räpylämäiset kädet. Kiero maailmanvalloitussuunnitelma syntyy heti! Aivan kuin kissa, jolle on kasvanut peukalot.

Tällä kertaa pelissä ei voi enää valita pelattavia hahmoja, vaan ne ovat kiinteästi määrätyt. Pelattavat hahmot ovat Bernard, joka on melko stereotyypinen kynäniskanörtti, heavy metal -äijä Hoagie, sekä suhteellisen sekaisin oleva lääketieteen opiskelija Laverne. Nämä ovat hauskoja ja persoonallisia hahmoja jokainen, niin kuin myös monet muutkin pelin hahmoista. Melko pian alun jälkeen sankarit joutuvat eri teille, sillä heidät aikakoneilla eri aikakausille. Tapahtumapaikkana toimii kaikissa ajoissa edelleen sama Edisonien kartano sekä sen ulkopuoli, mutta luonnollisesti se on omalleen ajalleen uskollinen versio. Monet pelin pähkinöistä perustuvat ajan kanssa pelehtimiseen ja vaativat ajattelua aika-avaruuden yli. Graafinen ilme pelissä on juuri sopivan piirosmainen, mikä sopii hyvin yksiin humoristisen käsikirjoituksen kanssa, mutta myös erillisenä tyylivalintana. Peli oli aikoinaan ensimmäinen LucasArts-peli, josta tehtiin myös talkie-versio heti sitä kehitettäessä.

Apua, kreisejä puhuvia eläimiä!

Sam & Max

Sam & Max, pelin sankarit, ovat hyvin piirroshahmojen näköisiä. Kuva: GOG.com

Sam & Max Hit the Road vei kreisihuumoria ja pähkähulluja tilanteita vielä astetta pidemmälle Day of the Tentaclen jälkeen. Tässä Steve Purcellin sarjakuvaan perustuvassa seikkailupelissä seikkailevat freelance-poliisikaksikko Sam ja Max, joista edellinen on pukuun pukeutunut puhuva koira ja jälkimmäinen termiittien tavoin kaiken tuhoava rääväsuinen jänis. Poliiseja, tai no, vapaapoliiseja, kun sankarimme ovat, niin totta kai he saavat kiperän tapauksen – keissin – ratkaistavaksi. Paikallisesta karnevaalista on vapautettu jäätyneenä ollut isojalka nimeltään Bruno, joka pitäisi tietysti löytää. Matka isojalan jäljillä vie protagonistit läpi kaikenlaisten eriskummallisten paikkojen, jotka ovat jonkinlaisia sekopäisiä versioita oikeista amerikkalaisista nähtävyyksistä.

Dialogi tässä pelissä on jotain aivan hulvattoman hullua, mutta se vaatii myös pelaajalta huomattavasti parempaa englanninkielen ymmärtämistä kuin useimmat muut LucasArtsin pelit. Muuten jää helposti moni hauskoista vitseistä ymmärtämättä. Kaikki pähkinät eivät pelissä myöskään ole täysin loogisia, mikä ei toki ole pelkästään yksin Samin ja Maxin ongelma, mutta ehkä ne ovat kuitenkin omassa sekopäisessä todellisuudessaan aivan järjellisiä.

LucasArtsin seuraavan seikkailupelin sisältöä oli hieman aiempaa sekoilua vakavampaa materiaalia. Vuonna 1995 julkaistu dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva Tim Schaferin suunnittelema Full Throttle kertoi moottoripyöräjengi The Polecatsin johtajasta Ben Throttlesta ja hänen henkilökohtaisesta kostoretkestä. Pelissä Ben joutuu katalan teollisuuspampun pettämäksi ja hänet lavastetaan murhaajaksi. Full Throttlessa maailma on ruosteinen, likainen ja väkivaltainen, eikä siellä paljon hymyillä tai naureskella.

Arcade- ja toimintaosuuksia on ennenkin ollut LucasArtsin peleissä, mutta etenkin Full Throttlen kohdalla, niitä saa jauhaa oikein kunnolla. Ben nimittäin ajaa omalla moottoripyörällään pitkin poikin pelimaailmaa paikasta toiseen ja sivuteillä hän joutuu taistelemaan usein myös samalla kilpailevia moottoripyöräjengiläisiä vastaan ajaessaan. Tämä hieman liian usein toistuva pelimekaaninen piirre käy pidemmän päälle ehkä puuduttamaan.
Toisaalta Full Throttle ei ole kovin pitkä peli muutenkaan, vaan peli on koettu melko nopeasti, eikä se mitenkään erityisen vaikea ole. Pelimaailma, sen hahmot ja tarina pitävät kuitenkin pelin mielenkiintoisena ja se huonoista ominaisuuksista huolimatta silti kaikin puolin oikein laadukas tekele.

Ikuisuusprojekti valmistuu

Melkoiseksi ikuisuusprojektiksi osoittautunut The Dig julkaistiin samana vuonna Full Throttlen jälkimainingeissa. Tämä alun perin Steven Spielbergin Amazing Stories -tv-sarjalle ehdottama idea ei budjettisyistä oikein taipunut tv-sarjan jaksoksi, eikä sen elokuvaversiokaan lähtenyt etenemään, mutta Lucasin ja Spielbergin hyvien välien ja Spielbergin yleisen peli-innostuksen johdosta ideasta alettiin kehittää videopeliä jo vuonna 1989. Tämän vuoksi The Dig onkin LucasArtsin pisimpään kehityksessä ollut peliprojekti.

The Digin tarjoilemat maisemat ovat todella komeita.

The Digin tarjoilemat maisemat ovat todella komeita.

Lukuisien kehitysversioiden ja erilaisten näkemyksien jälkeen lopputulos on kolmen hahmon selviytymistarina vieraassa ympäristössä, joka käynnistyy varsinaisesti alun Armageddon-elokuvan henkeen tehdyn asteroidin räjäytysoperaation jälkeen. Tämän jälkeen tavoitteeksi osoittautuukin yksinkertainen, mutta mahdottomalta tuntuva paluu takaisin kotiplaneetan kamaralle. Tätä tavoitetta täyttäessä pääse samalla tutustumaan kauniiseen autioplaneettaan ja sen vieraan kulttuurin raunioihin.

Pelissä liikutaan komentaja Boston Lown housuissa, jonka ääninäyttelystä vastaa Terminator 2 -elokuvastakin tuttu T-1000, eli Robert Patrick. Suurimman osan ajasta Low viettää kuitenkin yksin matkaten pitkin poikin pelialuetta samalla ratkoen erilaisia vastaan tulevia ongelmia. Välillä kuitenkin yhteistyö tiimikavereiden kanssa on paikallaan. Vaikka peli oli ollut kehityksessä niinkin pitkään, on se lopulta silti hyvin ehjän oloinen ja jopa yksi parhaita LucasArtsin seikkailuja. Peli on oikein kaunista katseltavaa ja tunnelmaltaan huikea.

Viimeinen alun perin Maniac Mansionille tehty SCUMM-pelimoottoria (Script Creation Utility for Maniac Mansion) käyttävä seikkailupeli oli apinasaaren vuonna 1997 julkaistu toinen jatko-osa The Curse of Monkey Island. Kolmas osa siirtyi SVGA-grafiikkaan, jonka ansiosta se on varmaankin aikansa upeimpia seikkailupelejä piirrossarjamaisella graafisella tyylillään.

Kaikki alkuperäiset Monkey Island -miehet olivat jo tässä vaiheessa poistuneet LucasArtsin palveluksesta tai siirtyneet muihin projekteihin. Olihan koko pelisarja jo tavallaan kirjoitettu LeChuck’s Revengen lopussa sellaiseen tarinalliseen umpikujaan, josta oli paha päästä pois. Tästä huolimatta pelin tuotannosta vastannut tiimi onnistui suoriutumaan tehtävästään jopa melko onnistuneesti, sillä The Curse of Monkey Island on oikein hauska tapaus ja se myös näyttää erittäin hyvältä. Vaikka peli ei varsinaisesti mitään uutta sarjaan tuo ja käyttää aiemmista sarjan peleistä tuttuja elementtejä, ei se lopputulosta juuri haitannut, sillä lisää Monkey Islandiahan ihmiset halusivat.

Samat tutut hahmot seikkailevat mukana, tällä kertaa LeChuck on muuttunut demoniksi. Myös hyviä uusia hahmoja tuodaan mukaan sarjaan. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon puhuvan pääkallon Murrayn hahmo, joka on kaikessa kiukuttelevassa ja diabolisessa loistossaan aivan
huisi ja hän tekee jo yksistään pelistä pelaamisen arvoisen kokemuksen.

Kolmas osa pelitalo LucasArtsia käsittelevää artikkelisarjaa julkaistaan perjantaina 4. joulukuuta.




LISÄÄ JUTTUJA:

Dylan Oulun Kathmandu – Miellyttävä nepalilainen