Laulu koti-ikävästä – Teatteria juurettoman miehen minuuden etsimisestä

14.03.2016
Teksti:
Kuvat:
K

Kai Latvalehto eli lapsuutensa ruotsinsuomalaisena Göteborgissa. Moni tuntee hänet taannoisen Aknestikin kitaristina. Halveksuttuna finjävelinä ei Ruotsissa ollut aina helppoa, mutta Suomikaan ei ollut koti. Aikuisenakin Kai tuntee, ettei kuulu oikein mihinkään. Minuudella ei tunnu olevan paikkaa. Mika Ronkainen sovitti aiheen hienoksi musiikkinäytelmäksi Oulun Kaupunginteatteriin.


Näytelmä on Kain ja hänen isänsä Taunon matka lapsuuden tapahtumiin ja tunnelmiin. Matkalla muistellaan mennyttä ja etsitään identiteettiä. Vuosia vaietut asiat, häpeä ja salaisuudet puhutaan läpi ja ehkä lopulta menneet voidaan ymmärtää – jopa antaa anteeksi.

Oulun kaupunginteatterin Laulu koti-ikävästä osuu maaliinsa. Lähes jokaisella pohjoisen pojalla ja -tytöllä on suvussaan joku, joka lähti Ruotsiin työn perässä 1960–1970-luvuilla. Laulu koti-ikävästä on musiikkinäytelmää ja dokumenttiteatteria. Lähes kolmeen tuntiin mahtuu komediaa ja koskettavaa draamaa. Koti-ikävä on erityistä tie-teatteria, jossa isä ja poika eivät tällä kertaa matkaa pohjoiseen, vaan Göteborgiin. Isä, Tauno Latvalehto muutti Ruotsiin töihin ja toi myöhemmin perheensä mukanaan. Poika, Kai Latvalehto eli lapsuutensa Ruotsissa. Pienen pojan isänä, hän alkaa miettiä tyhjyyden tunnetta, miksei hän tunne kuuluvansa minnekään.

Laulu koti-ikävästä on Mika Ronkaisen teatterisovitus hänen palkitusta ja kiitetystä dokumenttielokuvastaan. Musiikkinäytelmä sisältää elokuvan sanasta sanaan, mutta esitys on paljon muutakin. Kohtauksia, kommelluksia ja huumoria on paljon ja elokuvan teemoja on syvennetty.

Laulu koti-ikävästäJostain kumman syystä esiin nostetaan myös Suomen pakolaiskriisi ja suomalainen rasismi. Teema on toki ajankohtainen, mutta olen saanut jo tarpeekseni yleisönosastojen rinnastuksista. Naiset muslimikaavuissa laulamassa Finlandiaa eivät kuuluneet tähän tarinaan. Yhteistä on toki, että ihmiset muuttavat toiseen maahan paremman elämän tai hädän takia. Siltikään ei vaadi kovin kummoista ajatusten leikkiä ymmärtääkseen, että asiat eivät ole rinnastettavissa. Taide saa ja sen pitää uskaltaa ottaa myös kantaa. Tässä taiteellinen valinta saattaa olla sivistyneelle yleisölle kuitenkin yksinkertaistava ja alleviivaava.

Tärkeämpää näytelmässä on isän ja pojan kohtaaminen ja identiteetin ongelmat kahdessa maassa lapsuutensa eläneen pojan tuntemana. Aki Pelkonen poikana ja Hannu Pelkonen isänä loistavat rooleissaan. Pelkosten yhteistyö toimii. Ison osan näytelmästä he istuvat autossa ja jutustelevat menneistä. Kuulostaa ehkä staattiselta, mutta tylsää se ei ole. Juttutuokiot ja reippaat musiikkiesitykset kuljettavat kerrontaa hallitusti eteenpäin. Syvistä vesistä irrottaudutaan tarkasti valituilla laulu- ja soittonumeroilla toisiin tunnelmiin. Ratkaisu on toimiva ja hienoksi hiottu.

Laulu koti-ikävästäOhjaaja Mika Ronkainen ymmärtää pienien nyanssien merkityksen. Aki Pelkosen esittämä Kai Latvalehto on angsteineen, hämmennyksineen ja eleineen ”oikea Kai Latvalehto”, vaikka teatterissa hahmon on toimittava näyttämöllä. Ohjaajan taitoa ei voi kuin hämmästellä. Kain monologi-muistelot ovat näytelmän koskettavimpia hetkiä. Odotukset ja roolit olivat kahdessa kulttuurissa niin erilaiset, että lapsen minuus jäi jonnekin välitilaan. Katsomosta voi aistia, että se ei ollut helppoa.

Kolme taiteenlajia: Ronkaisen dokumenttielokuva, ruotsinsuomalaisten laulut, sekä Ben Kailan ja Risto Vuorimiehen Siirtosuomalainen-valokuvanäyttelyn kuvat kertovat samaa tarinaa eri näkökulmista. Erityisen hieno näkymä on kerrostalo, jonka ikkunoista näkyy ruotsinsuomalaisten arkea, Vuorimiehen ja Kailan valokuvina. Lavastaja Kalle Nurminen on tehnyt hienoa työtä muutenkin, yksinkertainen ratkaisu on toimiva.

Ennakkoesityksen yleisö oli pääosin ikääntynyttä väkeä. Väliajalla ja näytöksen päätyttyä kuulin katkelmia keskusteluista. Aiheen tuttuus ja omat kokemukset olivat koskettaneet. Noihin aikoihinhan muutti lähes kymmenen prosenttia Suomen väestöstä Ruotsiin, erityisesti Pohjois-Suomesta. Aihe on kuitenkin yleisempi, sillä kuulin myös sanat: ”sotalapsi” ja ”Amerikkaan.” Laulu koti-ikävästä on runsas näytelmä, josta voi löytää tarttumapintaa hyvin erilaiset ihmiset. Nuorelle yleisölle on rokkia ja jotkut ehkä haluavat nähdä näytelmän ajankuvana. Mika Ronkainen on tehnyt upean ryhmänsä kanssa teatteria!

Mika Ronkainen
Laulu koti-ikävästä
Musiikkinäytelmän kantaesitys oli Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 27.helmikuuta 2016
Esityksen kesto on noin 2t 40 min sisältäen väliajan
Esitykset jatkuvat 21. toukokuuta saakka.

Siirtosuomalainen-valokuvanäyttely on esillä Oulun pääkirjastossa 29.2.–20.3.2016

Näytelmän kotisivu




LISÄÄ JUTTUJA:

Viidakkotohtori Suomen Kansan Muinaisia Loitsurunoja