Lasten Hautausmaa – II

07.05.2016
Fiilis: lumoutunut

Lasten Hautausmaan nimeä vaille jäänyt kakkoslevy (tai vaihtoehtoisesti II) jatkaa viime kesänä ilmestyneen debyytin linjoilla muuttamatta suuntaa sen kummemmin. Se tarjoaa levyn verran yhtyeen tyylille uskollista korvamadoiksi asti tarttuvaa lumovoimaista rock-musiikkia pop-vivahteilla varustettuna.

Albumin käyntiin polkaiseva nopeahkolla tempolla, kivalla pörisevällä säröllä ja hyvillä melodioilla varustettu Salaa tupakalle -kappale asettaa levylle kovat odotukset. Eikä tarvitse kuulla kuin seuraava kappale, Kirjoituspöytämurhaaja, kun se on jo varma fakta, että tämä on erinomainen levy. Kappaleet risteilevät kevyempien ja rauhallisien ja nopeatempoisempien välillä. Vaihtelevuus sopii hyvin levylle, kuten myös tunnelmaa luovat akustiset kappaleet Piikkilanka ja Saima Harmajan runoon sävelletty Sidottu.

Soolot, joita normaalisti inhoan, sopivat kappaleisiin myös. Tämä kertoo melko kiistattomasti jotain sekä yhtyeen että pääbiisinikkari Tuomo Mannosen  tyyli- ja melodiatajusta. Solisti Kristiina Vaaran ääntä ja tulkintaa ei myöskään käy yhtään vähätteleminen, sillä tuskinpa yhtye kuuloistaisi likimainkaan näin lumoavalta ilman hänen vokalisointejaan. Tuotannon puolelta levy kuulostaa mukavan selkeältä ja vivahteikkaalta, enkä oikeastaan siitä löydä mitään jupistavaa.

Levy on siinä mielessä totaalisen raivostuttava tapaus, että kun arvostelua kirjoittaessani yritin miettiä suosikkikappaleitani, huomasin ajattelevani suosikikseni aina juuri sillä hetkellä soineen kappaleen. Tuntuu kuin levy paranisi jokaisen kuuntelukerran jälkeen. Levyn haukkuminen sen takia, että se on niin korkeatasoinen ja hyvää materiaalia täynnä on tietysti pelkkä vitsi. Ei juuri tule mieleen toista levyä, joka sopisi näin hyvin keväisiin tunnelmiin kuin Lasten Hautausmaan toinen albumi. Eihän tästä voi saada kyllikseen.


Svart Records | CD


LISÄÄ JUTTUJA:

Valonkantajat