He kuolivat turhaan

19.06.2016
Fiilis: tyytyväinen

He kuolivat turhaan on muun muassa Heavy Metal -lehteen kirjoittaneen Hannu Kesolan käsikirjoittama ja Sauli Jokisen piirtämä 1970-lukuiseen Texasin osavaltion pikkukaupunkiin sijoittuva eksploitaatiohenkinen ja kieltämättä melko ikävistä ihmiskohtaloista kertova mustavalkoinen rikossarjakuva.

En halua kertoa liikaa tarinan juonesta mutta kerrottakoon, että kolme ystävää, Hughie, Harry ja John ajautuvat konfliktiin keskenään yhden ystävyksistä mokatessa oikein kunnolla. Sanottakoon, että jos sarjakuvalla olisi alaotsikko, niin se voisi olla jotakin tyyliin “äkkipikainen teksasjuntti mokailee kännissä”. Lopulta kaikki tarinan ongelmat ja lopputulos juontavat juurensa siitä, kun ihminen ei kykene kantamaan teoistaan vastuuta, vaan pakenee siitä ja ennemmin jopa laittaa ystävänsä kärsimään ja ottamaan osan synneistään taakakseen.

Pidän kovasti Sauli Jokisen piirrosjäljestä, joka on sopivan ilmeikästä tuoden hahmojen mielentilat ja tuntemukset hyvin nähtäville. Toiminta ja väkivalta on kuvattu aika yliampuvasti, mikä sopii myös vastapainona tarinan synkkyydelle. Näin sarjakuva tavoittaa kuitenkin tiettyä keveyttä ja saa lukukokemuksesta viihdyttävämmän, sillä tarina itsessään voisi helposti käydä hieman raskaaksi tai ahdistavaksi.

Sarjakuva ei kuitenkaan pyri liikoja moralisoimaan, tai ainakaan alleviivaamaan mitään. Eksploitaatiopätkien tapaan lukija on tarkkailijan roolissa ja pahimmillaan tai parhaimmillaan mielensä mustuudesta riippuen viihtyy verrattain hyvin, kuten minäkin. Kyseessä on enemmänkin vain karu kuvaus tapahtumaketjusta, joka on lopulta mennyt päin vittuja. Täysin moraalista vapaa tyhjiö tarina ei kuitenkaan ole, vaan myös katumukselle on sija, vaikka se lopulta kaikuukin vain kuuroille korville.

Tarina itse on ehkä ohi liiankin nopeasti ja kuusikymmentä sivua tuntuu aika lyhyeltä. Jäin itse ehkä kaipaamaani vielä verkkaisempaa tahtia ja hahmojen tuntemuksissa vellomista ja niiden käsittelyä. Hyvänä esimerkkinä Harryn vaimon ja lapsen kohtaloa käsittelevä kohta syvensi hahmoa erinomaisesti ja sai sen erottumaan muiden joukosta paremmin.

Nimi sarjakuvalle on enemmän kuin osuva. Tarinan ihmiskohtalot saavat pyörittelemään päätään ja todellakin miettimään, että miksi ihmeessä näin kävi? Hannu Kesolan kuvaus ihmisluonteesta on melko kyyninen, mutta ei täysin toivoton, vaikka ei johdakkaan hyviin lopputuloksiin tällä kertaa. En ole vastaavaa suomalaista sarjakuvaa aiemmin lukenut. Mielestäni He kuolivat turhaan ei ole kuitenkaan ehkä aivan yhtä genresarja kostoeksploitaation saralla kuin kirjoittajan aiempi ja erinomainen Yö huutaa armoa (Musta Ritari, 2012) giallopastissi, mutta kyllä siinä ehdottomasti on samoja fiiliksiä kuin lajityypin elokuvissa, osittain jo teksasilaisen takahikiän valinnassa miljööksi. Suosittelen tutustumaan!

He kuolivat turhaan
Hannu Kesola & Sauli Jokinen

Musta Ritari
Sarjakuva-albumi


LISÄÄ JUTTUJA:

Turtle Beach Grip 500 Se murhaa joka osaa