NOUSU

Kirja-analyysi: Pinnan alta löytyy paljon

13.06.2017
Toimittanut: |

Avaustekstissäni analysoin Jukka Laajarinteen teoksen Pinnan alla pimeä. Tekstissä on paljon yksityiskohtia juonesta, joten voit päättää lukemisen tähän, jos et halua tietää niitä.

Seuraavassa on teoksen takakansiteksti: ”Pinnan alla pimeä on tiivistunnelmainen psykologinen trilleri, joka yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Teos vetää lukijan paranoian pyörteisiin, jossa mikään ei ole sattumaa vaan kaikki merkitsee aina myös jotakin muuta.” Laajarinne lunastaa kaikki edelliset lupaukset. Keskityn tekstissäni erityisesti tarinan kuvaamaan todellisuuskäsityksen ja päähenkilön persoonallisuuden analysointiin.

Tarina alkaa terapiahuoneesta. Psykoanalyytikko Kaarlo Nuortevan luokse saapuu asiakas Aino Takauma. Tämä kertoo lapsuusmuistostaan, jossa hän melkein hukkuu Korkeasaaressa mereen. Kaarlo muistaa uneksineensa edellisenä yönä ihmisten kävelleen mereen omaan kuolemaansa Korkeasaaressa. Seuraavaksi hän kuulee uutisissa lasten putoilleen Korkeasaaren laiturilta veteen. Kaarlo näkee näissä tapahtumissa synkronisiteetin (jungilainen käsite, joka tarkoittaa merkittävää ja symbolista yhteensattumaa). Hän ottaa huolestuneena yhteyttä nuoruuden rakastettuunsa Doris Lumpeeseen, joka työskentelee epidemiologian laitoksella. Kaarlo arvelee, että jotain pahaa on tapahtumassa; hengenvaarallinen meemi on leviämässä. Pian koko maapalloa alkaa riivata psyykkinen epidemia, joka tarttuu katseista, sanoista, tv-ohjelmista ja väkijoukoissa.

Idealistisen todellisuuden mahti

Jukka Laajarinne Kuva: Tommi Anttonen

Lukija voi siis tässä vaiheessa jättää hyvästit fysiikan laeille ja tuntemalleen todellisuudelle. Vaikka sinänsä miljöönä on tuttu Helsinki, on todellisuus vinksallaan. Materialismi on marginaalissa ja new agen asemassa, kun taas idealismi on yhteiskunnassa yleisesti vallitseva ja hyväksytty maailmankuva. Laajarinne kutoo taitavasti tavallisen maailmamme päälle kummallisen ja hieman vinossa olevan realiteetin, jossa materialismi-idealismi on päinvastoin kuin omassamme. Taitavan kirjailijan tunnistaa siitä, että lukija imaistaan tarinaan ja sen vallitseviin lainalaisuuksiin. Teoksen todellisuus siirtyy omaan arkielämään ja sitä alkaa tarkastella uudesta toisen luomasta käsin. Vaikka omaan tieteellisen maailmankuvan, aloin lukiessa pohtia idealismin mahdollisuuksia. Teos viestittääkin yhtenä teesinä jokaisen ihmisen yksilöllistä todellisuuskäsitystä. Sama tilanne havaitaan niin monella eri tapaa riippuen kokijasta. Tässä merkityksessä idealismi siis mahdollistuu; emmehän lopulta pääse käsiksi puhtaan objektiiviseen todellisuuteen. Kirjassa siteerataankin filosofi George Berkeleytä, joka totesi 1700-luvulla todellisuuden koostuvan havainnoista.

Idealismi tekee mahdolliseksi tarinan paranoidisen ja totunnaisuuksia rikkovan sävyn. Kaikki vaikuttaa olevan mahdollista. On kaukokatsoja, jolla on kyky matkustaa menneisyyteen kertoakseen mielenosoituksessa levinneestä MPI:stä (mass psychogenic illness). Kaarlolla on ollut asiakkaana kymmenvuotias tyttö, joka hoiteli kaksi poliisia sairaalakuntoon. Toisessa tapauskertomuksessa Kaarlo kuvaa asiakkaansa ”haamuraajaa”. Väkivallan seurauksena asiakas ”menetti” kätensä, ei hallinnut sitä, ja se näkyi esimerkiksi kyvyttömyytenä tarttua esineisiin ja käden menemisenä pöydän läpi ilman vastusta. Terapian myötä asiakas löysi yhteyden käteensä ja sai sen takaisin. Psyykkinen ja fyysinen kietoutuvat yhteen läpi teoksen. Onpa teoksessa otettu jopa kvanttimekaniikka huomioon, esimerkiksi haamuraajan tapauksessa: ”Aluksi fysiologisilta vaikuttavat oireet olivat muuttuneet aidosti fyysisiksi: havaintomaailman häiriintyneisyys tunkeutui aina käden kvanttirakenteeseen asti. Hiukkasten välinen vuorovaikutus oli epänormaalia, ja ydinten välinen tyhjyys oli alkanut hallita tilanteita, joissa Kake yritti käyttää raajaansa. Käden atomit ohittivat tavoiteltujen esineiden atomit niihin törmäämättä tai niihin edes vaikuttamatta.”

Protagonistin piina ja sukellus

Laajarinne viljelee symboleja, myyttejä ja tarinoita tiuhaan. Yksi keskeisimmistä niistä on Nooan arkki. Korkeasaaressa kohtaavat Nooan arkin eläimet, vesi ja hukkuminen. Päähenkilö pohtii Raamatun tarinan viestiä nykypäivälle. Jumala aiheutti vedenpaisumuksen, koska oli pettynyt ihmisiin ja katui koko lajin luomista. Tarinan mikrotasolla ajattelen tämän vertautuvan Kaarlon tuntemaan merkityksettömyyden kokemukseen. Hän on defensiivinen, sulkeutunut ja selvästi rakkaudessa haavoittunut, vaikkei aluksi näitä näytä. Tarinan edetessä rautainen panssari alkaa rakoilla, ja paljastuu vanhempien hylkäämäksi tulemisen kokemus sekä katumus Doriksen menettämisestä. Kaarlon tunnekieli puhuu pienissä vivahteissa sekä rivien välissä. Tulkitsen teoksen aloituslauseiden olevan Kaarlon kieltä, vaikka puhujana onkin asiakas: ”Minä olen pelännyt koko ikäni. En ole uskaltanut… oikeastaan yhtään mitään. Olen aina tehnyt sitä, mikä on tuntunut järkevältä ja turvalliselta. Sitä, mitä minulta on aina odotettu.” Asiakkaan nimi ei ole turhaan Aino Takauma. Aino johdattaa Kaarlon takaumaan, josta kaikki lähtee liikkeelle. Lisäksi Ainossa on viittaus Kalevalan Ainoon ja hukuttautumiseen.

Itse asiassa koko teos on odysseia päähenkilön sisäiseen maailmaan. Kaarlo on paennut itseään ja tekojaan koko elämänsä ajan – hänen pintansa, toisin sanoen alitajuntansa, alta löytyy paljon kohtaamatonta. Käsittelemättömät traumat, epäeettisyys terapeutin työssä, Doriksen käyttäminen oman uransa edistämiseen ja oman onnen uhraaminen uralle. Hän vaipuu yhä enemmän omaan kärsimykseensä ja yrittää taistella itseään vastaan. Lopussa Kaarlo kuitenkin kohtaa oman Varjonsa, joka tarkoittaa analyyttisessa psykologiassa omaa pimeää puolta. Monet ovat olleet pettyneitä loppuratkaisuun ja pitäneet sitä liian avoimena. Minä puolestani pidän sen monitulkintaisuudesta. Kaarlo joutuu veden varaan ja ajattelee hukkuvansa. Kuitenkin pyöriäinen ilmestyy hänen vierelleen: ”Ja se työntää. Se työntää rantaa kohti.” Pyöriäinen symboloi Dorista, jolla oli aikoinaan delfiinitatuointi. Nimellä on tässäkin yhteydessä väliä: Doris Lumme on se, joka pitää Kaarlon tietoisuuden pinnalla, estää vaipumasta sinne missä lumpeita ei näy, vetää tämän rantaan ja lopulta pelastaa tämän. Siten loppu sulkee alun ympyrän ja antaa minusta toivoa paremmasta. Ei tapahtunut vedenpaisumusta eikä hukkumista.

Ajankuvan raadollisuus ja muutoksen tie

Vedellä on tarinassa monenlaisia symboleja: Nooan arkki, Doris Lumme, tiedostamaton, elämän ja kuoleman mahdollisuudet.

Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään. Pelko, ahdistus, vainoharhaisuus, dystopia ja massahysteria pahenevat teoksen edetessä ja polarisoituvat äärimmäisyyksiin. Tartunnan pelossa ihmiset ovat menettäneet luottamuksen toisiaan kohtaan, jakautuvat meihin ja niihin, luonnonmullistuksia tapahtuu, ilkivalta kukoistaa, katupartiot ovat vallanneet kadut, matkustuskielto astuu voimaan, ihmiset eristäytyvät koteihinsa… Lukiessa en voinut olla miettimättä 2010-lukua, jossa on paljon samaa edellisten ilmiöiden kanssa. Kaaos, kriisit, ilmastonmuutos, vihamielisyys, terrorismi ja sen pelko, pakolaisuus, rasismi, toisistamme vieraantuminen. Olin murheellinen ja mietin, mihin kaikki vielä johtaakaan.

Mutta kuten tarinan loppukin symboloi, haluan uskoa parempaan huomiseen. Siihen on mielestäni parempi ankkuroitua. Kuten Laajarinne kauniisti kirjoittaa: ”Elämme väärässä tyhjiössä. Kaikki muuttuu, jos välisemme esteet murtuvat. Silloin, ja vain silloin voimme päästä todelliseen tasapainoon. Mutta se tarkoittaa kaiken vanhan tuhoutumista.”


LISÄÄ JUTTUJA:

Katja Kettu