Kevyttä meininkiä Oulun Pikipopissa

22.06.2017
Teksti:
Kuvat:
K

Kesän festivaalikausi korkattiin lauantaina 17. kesäkuuta kulttuurimedia Nousun osalta. Neljättä kertaa järjestetty Pikipop kokosi yhteen potin rentoja artisteja sekä joukon musiikin ystäviä Oulussa Välivainion Tukikohdalle.

Pikipop on muovautunut alun päihteettömästä päivätapahtumasta perinteisemmäksi yhden illan kivaksi festivaaliksi. Myös tapahtumapaikka on vaihtunut Pikisaaresta Välivainion kulttuurin mekkaan, Tukikohdalle, joka on oiva paikka järjestää erilaisia pienen mittakaavan tapahtumia.

Aurinkoinen kesäkuun puolivälin lauantai olikin pientä odotuksen väreilyä täynnä. Taas oli tullut luvattua osallistua tapahtumaan, jonka esiintyjät ovat vain nimiltä tuttuja tai joista tietää vain irtonaisia asioita. Mennäänpä siis paikan päälle ottamaan selkoa, onko tässä mitään järkeä vaiko ei.

Aina epäkiitollisin aloitusajankohta on slotti päivän ensimmäisenä esiintyjänä. Useamman päivän tapahtumissa on jokseenkin helpompaa lähteä seuraavina päivinä liikenteeseen jo aamuvarhaisella kuin aloituspäivänä. Pikipopin avaajana sai ”kunnian” olla Vaalasta helsinkiläistynyt tyttötrio Kaneli, jonka voimapopissa on nähty potentiaalia enemmänkin. Bändi muutti Helsinkiin työstämään jo ilmestynyttä debyyttialbumiaan 22-Pistepirkon Asko Keräsen tuottamaksi. Harmillisesti olimme logistiikkaongelmien vuoksi vasta saapumassa alueelle bändin jo veivatessa hyvää vauhtia ulkolavalla. Se mitä Tukikohdan viereiselle tielle kuului, oli kaikki positiivista. Juuri astuessamme portista sisään, yhtye lopetti settinsä. Harmi! Ensikerralla sitten näemme!

Nuoret marttyyrit -yhtye soitti seuraavana Tukikohdan isossa salissa. Saliin mahtuu kuulema noin 300 katsojaa. Täyttä ei ollut bändin aloittaessa. Porukkaa tuli pikkuhiljaa sisään, toisten jo väsyessä ja lähtiessä ulos. Marttyyrien homman nimi oli reipashenkinen punkrock, josta löytyi lyhyen livetutustumisen aikana vaikutteita myöskin Zen Cafen musiikin suunnasta. Musikantit tuntuivat vähän ujohkoilta. Välispiikeissä ei montakaan sanaa sanottu ja liikehdintä oli hieman vaisua. Yleisön puolella ainakin pari naista liikkui sitten sitäkin enemmän kun bändin poikain musiikki sai tanssahtelemaan.

Väliaikana täytyi tutustua paikan ravitsemuspalveluihin jotka saivat monelta paikalla olleelta kiitosta. Kiitoksen voi lausua myös Pikipopin järjestäjien suuntaan. Ruoka- ja juomapuolesta nimittäin vastasivat paikalliset yritykset. Oluet toi Ouluun Hailuodon panimo, joka annosteli tuoppeihin suoraan hienoista maalaishenkisistä puutynnyreistä. Tarjolla oli kolmea luomuolutvaihtoehtoa, vehnämallasta, altbieriä sekä oikein hyvää laakeria. Ruokamyynnistä vastasi oululainen kulttuuriravintola Tuba, jonka keittiön suussa sulava tarjonta on saanut loistavaa palautetta kautta linjan. Tuban vegaani po’ boy olikin oikein mainio oluen kaveri.

Seuraavaksi ulkolavalle nousi ehkä koko illan odotetuin nimi, tyrnäväläislähtöinen Jolly Jumpers. Joka on juuri tehnyt paluun – jos sitä nyt sellaiseksi haluaa kutsua. Bändi on perustettu alkujaan jo vuonna 1980 ja julkaissut kaikkiaan kahdeksan albumia ja kasan pienempiä julkaisuja. Jolly Jumpers löi pillit pussiin vuonna 2009, mutta monien mielestä nyt nämä kesän keikat ja mahdollinen tuleva levy ovat ehdottomasti tämän vuoden kovin uutinen. Oma kosketus Jolly Jumpersin musiikkiin on hyvin vajavainen, mutta kiinnostunut. Aina on matsku toiminut mitä olen kuullut, mutta levyjä ei ole tullut hankituksi ja Pikipopissa nähty keikka oli vasta toinen livekosketus bändiin, aiemman ollessa jo 1990-luvulla.

Keikasta on mainittavaa se että bändi oli hyvinkin iloinen lavalla ja vuorovaikutti yleisön kanssa erittäin kiitettävästi, etenkin kitaristilaulaja Petri Hannus oli oikeinkin lupsakka herrasmies. Biisimateriaalista on vaikea sanoa mitään nasevaa niiden ollessa outoja allekirjoittaneelle, mutta bändin äkkiväärä 1970-lukulainen rock´n roll polki kivasti esimerkiksi Velvet Undergroundin hengessä. Kävipä vierailijana Radiopuhelimet-orkesterin J.A. Mäki yhdessä kipaleessa. Hyvin lämminhenkinen oli tämä Jolly Jumpers -kokemus.

Kotvasen kuluttua alkoi sisälavan suunnasta kuulua omituinen teknonrytke, ja ei kun katsomaan mitä siellä tapahtuu. Lavalla oli kahden miehen sähköduo heittämässä ilmoille kansainvälisiä tuulia puhaltavaa biittiä. Ryhmän nimi oli Cityman ja musiikki sopi erinomaisesti Pikipopin tunnelmaan. Porukka tykkäili ja tanssahteli iloisesti. Vierailevan artistina Alpo Nummelinin sekä Tomi Leppäsen kanssa nähtiin loistavaääninen Ringa Manner.

Sisälavan hämyisyys tuli alkuun pienenä ”shokkina”, sisälle päästyään kun ei nähnyt heti yhtään eteensä, ei tiennyt astuuko jonkun päälle vai kaataako vahingossa edessä olevan tuopin rinnuksille. Lavakin oli vaihtunut eri seinustalle sitten viime näkemän, joten hukassa oli hetken. Hukka johtui yksinomaan valosta suoraan pimeyteen vaihtamisesta. Silmä ei totu tällaiseen muutokseen sekunnissa, joten jonkinlainen valaistus tässä tilassa olisi ollut ihan jees.

Mitä tulee järjestelyihin tai festivaalialueen toimivuuteen Tukikohdalla, niin paikkahan on niin toimiva kuin vain voi olla. Kattoa löytyy mahdollisen sateen sattuessa yllin kyllin ja kenttä on tasaista asfalttia, joten ei tarvitse pelätä turhaan kaatuilua. Graffiteilla koristellut seinät suojaavat ulkopuolisen maailman katseilta ja suurin osa musiikin pauhustakin pysyy piha-aluetta kiertävien seinien suojissa. Paikalle voisi sen puolesta hyvin järjestää isommankin festarin. Pihalta löytyy myös iso nurmikenttä sitä kaipaavalle.

Paikan toimivuuden on huomannut muutkin Oulun tapahtumat, ja yhä useampi järjestetäänkin nyt Tukikohdalla. Pikipopin lisäksi paikassa soi kesän aikana muun muassa Hässäkkä-päivät, Uleaborg Festival of Psychedelia (UFOP) sekä loppukesän Varjofestivaali.

Seuraavana ulkolavalla soittaneen oululaisen huumoripunkkia esittävän Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändin niin kutsuttu nerokkuus ei ole auennut allekirjoittaneelle koskaan – eikä se auennut nytkään. Jonkinlaista rekvisiittaa ja naamiaispukinetta oli lavalla sekä tietenkin homoja Oulusta, kuten helsinkiläisbaari bändiä taannoin mainosti. Musiikki kulki kuitenkin ripeästi ja porukka diggaili. Se lienee jo tarpeeksi tuomaan sopivaa kevyttä tunnelmaa kesäillan hämärtyessä.

Sisälavan viimeisen slotin sai alkuvuodesta uuden Red and Blue Baby levyn julkaissut Pintandwefall. Pintit olivatkin mielettömässä vedossa. Nelikon ulosanti aggressiivisen rouheasta rockista liki pjharveymaisen ääniskaalan täyttäviin herkkiin biiseihin tuntui herättävän yleisössä yhtä ilahtuneita virneitä kuin itsessänikin. Ainoa mikä keikasta jäi harmittamaan oli encorena vedetyn biisin nimi.

Aavikko oli aikataulutettu illan pääesiintyjäksi ja tapahtuman viimeiseksi aktiksi, ja sen parempaa slottia ei näille savolaislähtöisille instrumentaaliteknoilijoille olisikaan! Kulttimaineen ansainneen elektrobändin konekoukut iskivät suoraan katsojiin, sillä sen verran liikehdintää yleisön seassa oli havaittavissa.

Tapahtumasta jäi iloinen fiilis, vaikkeivät esiintyjät liiemmin tuttuja olleetkaan. Uusille tuttavuuksille on aina avoin mieli. Tapahtumayleisö käyttäytyi erittäin asiallisesti ja yleistunnelma oli kaikin puolin ystävällinen ja myötämielinen. Kyllä kelpasi kokea tämäkin, ehkä ensi vuonna uudestaan.




LISÄÄ JUTTUJA:

Turtle Beach Drift X-Large Rutto