Katja Kettu syventyi fintiaani-identiteettiin

Menestyskirjailija Katja Ketulla on monta rautaa tulessa. Elokuussa ilmestyi yhteistyössä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa tehty tietokirja Fintiaanien mailla, mutta sen jälkeen – ja siinä ohessa – on tapahtunut paljon muutakin. Nousun haastattelussa kirjailija kertoo työkuvioistaan ja matkastaan fintiaanien identiteettiin.

Tiuhaan tahtiin haastatteluita antava Katja Kettu kotiutui toissa viikolla Yhdysvaltojen-matkaltaan. New Yorkissa Kettu kävi Kätilö-kirjansa englanninkielisen käännöksen julkistamistilaisuudessa.  Miten matka sujui?

Reissu meni todella hyvin. Teimme aktiivista yhteistyötä Scandinavian Housen kanssa ja annoin Nykissä paljon haastatteluita. Nyt kirjan menestys jää herran haltuun, enkä itse pysty enää vaikuttamaan siihen, miten kirja lähtee Amerikassa myymään. Paljon on kiinni siitä, miten amerikkalainen nettikirjakauppa nostaa teoksen esille.

Kätilön englanninnos on Ketulle parhaassa tapauksessa käyntikortti maailmalle, sillä teokseen voi nyt herätä kiinnostus myös Aasian markkinoilla. En malta olla kysymättä, mitä muuta kirjailijan kiireiseen arkeen kuuluu: joko voimme odotella uutta romaania?

Seuraavan romaanin ilmestyminen ajoittuu vuodelle 2018. Kirjoittamiselle pitäisi raivata enemmän aikaa. Tällä hetkellä viimeistelen Yöperhosesta näytelmää Helsingin kaupunginteatteriin ja toista, uutta tekstiä Tukholman kaupunginteatteriin. Lisäksi valmistelemme Maria Seppälän ja Meeri Koutaniemen kanssa Fintiaanien mailla -kirjasta dokumenttielokuvaa.

Kuvaaja: Ofer Amir

Kuvaaja: Ofer Amir

Fintiaanien mailla on saanut paljon kiitosta. Kettu kertoo, että teos on herättänyt kiinnostusta myös Yhdysvalloissa. Lukijat kiittelevät sitä, että teos käsittelee aihetta, josta ei ole juuri aiemmin kirjoitettu. Kirja on myös onnistunut yhdistämään kadonneita sukulaisia.

Kirjaan haastattelemamme Carl Gawboyn suomalainen sukulainen otti meihin yhteyttä kirjaa luettuaan, ja saatoimme yhyttää vuosikymmeniä erossa olleet sukulaiset. Ihmiset, joilla on Amerikassa sukua, ovat olleet teoksesta hyvin kiinnostuneita.

Entä millaisen vastaanoton kirja on saanut valtameren toisella puolen?

Siellä on suhtauduttu kirjaan mielenkiinnolla. Monet ojibwa-kulttuuriin kuuluvat fintiaanit ovat olleet kiinnostuneita suomalaisesta puolestaan.

Fintiaanit, eli intiaaninen ja amerikansuomalaisten jälkeläiset, ovat vähemmistö, jolla on paljon painolastia taustallaan. Kettu kertoo, että monille fintiaaneille on tärkeää, että kirjan myötä on tullut esiin myös myönteisiä kokemuksia: rakkautta ja hyviä muistoja. Kaikki ihmiskohtalot eivät pääty aina murheellisesti sortoon, itsemurhaan ja alkoholismiin. Myönteisyydestä ammennetaan elämänvoimaa.

Ystäviksi fintiaanien kanssa

Kettu teki kirjaa varten yhteensä neljä aineistonkeruumatkaa Pohjois-Amerikkaan. Luottamusta haastateltaviin rakennettiin vähitellen. Carl Gawboy myöntyi haastatteluun vasta kolmen vuoden empimisen jälkeen.

Meidän etuna oli se, että emme olleet täysin ulkopuolisina kirjoittamassa toisen kulttuurin historiaa ja nykypäivää. Yksi motivaatiomme oli suomalaisten menneisyyden tutkiminen, myös oman suvun kautta, Kettu kertoo.

Ketun isoeno Hermanni Haverinen saapui siirtolaisena Amerikkaan 1900-luvun alussa. Kirjan päätoimittamisesta vastanneen Ketun käsialaa teoksessa ovat osuudet siirtolaisuuden ja ojibwien historiasta, kansojen mytologiasta ja intiaanikasinoista. Lisäksi Kettu on kirjoittanut teokseen fiktiivisiä tarinoita. Ketun kirjoittamaa on myös ainutlaatuisen kokemuksen kuvaaminen intiaanien parantajayhteisöstä.  Midewiwin-yhteisöön ei ulkopuolisia päästetä juuri koskaan, eivätkä edes kaikki intiaanit ole sinne tervetulleita.

Se on yksi hienoimmista muistoista näiltä reissuilta. Oli suuri ystävyyden ja luottamuksen osoitus, että fintaani Lyz Jaakola otti minut ja Meeri Koutaniemen mukaan seuraamaan seremoniaa.

Suljetussa seremoniassa on omat sääntönsä, joista Kettu ja Koutaniemi eivät olleet täysin perillä. Välillä heidät komennettiin pitkämajan nurkkaan istumaan, sillä ulkopuoliset eivät saaneet nähdä kaikkea, kuten pyhien tuohikääröjen käsittelyä.

Minua jäi jälkeenpäin mietityttämään, koituiko Lyz Jaakolalle hankaluuksia siitä, että hän otti meidän mukaan seremoniaan. Sain kysyttyä häneltä asiasta Suomessa saunan lauteilla. Hankaluuksia ei onneksi ollut koitunut, Kettu selittää huojentuneena.

Kettu onkin edelleen yhteyksissä haastattelemiinsa fintiaaneihin, joista monesta on tullut kirjailijalle rakkaita ystäviä. Kuulumisia vaihdetaan lähes päivittäin. Myös teoksen lukija kiintyy haastateltuihin, jotka avoimesti kertovat elämäntarinansa. On siis pakko kysyä: mitä kirjan fintiaaneille kuuluu?

Ihan arkipäiväisiä juttuja. Rebecca ja Jim Gawboy viimeistelevät sadonkorjuuta kahdentoista lapsensa kanssa. Orpokotia pitävän pariskunnan perhe-elämään mahtuu monenlaisia muutoksia ja käänteitä.

Lisäksi Kettu kertoo, että lääkäri Arne Vainio pääsi otsikoihin osallistumalla Pohjois-Dakotassa Standing Rock Sioux -alkuperäiskansan mielenosoitukseen, jossa vastustetaan neljän osavaltion halki kulkevan öljyputken rakentamista. Arne Vainio vei paikalle Suomen lipun, jonka vieressä hänestä otettiin kuva. Mielenosoitus jatkuu edelleen ja sen käänteistä pääsee perille parhaiten Facebookissa – amerikkalaismediat kun pitkälti sivuuttavat arkaluontoisesta aiheesta uutisoinnin. Aktivismikin on siis arkipäivää osalle fintiaaneista.

Seuraava kysymys jännittää. Saako kirjailijalta itseltään kysyä, missä asioissa hän mielestään onnistui kirjan teossa?

Tavoitteeksi asetin sen, että onnistuisin yhdistämään laajan tarinan kerronnan ja ihmisten elämänkuvauksen. Pyrkimyksenä oli tehdä mielenkiintoinen ja sujuvasti luettava tietokirja, Kettu muotoilee.

Ja sitähän kirja nimenomaan on. Olen innoissani kuullessani, että Fintiaanien mailla saanee uusia lukijoita, sillä kirjan kääntämistä englanniksi suunnitellaan. Käännöstä varten on haettu apurahaa. Kettu, Seppälä ja Koutaniemi tekevät fintiaaneista myös dokumenttielokuvan, jonka on määrä valmistua Suomen satavuotisjuhlavuoden lopulla. Dokumentin teosta kyselen tarkemmin ohjaaja Maria Seppälältä, jonka haastattelu julkaistaan piakkoin Nousussa.

Identiteetti on henkilökohtainen valinta

fintiaanien maillaOlen säästänyt haastattelun loppuun aika syvällisiä kysymyksiä. Millaisena fintiaanien identiteetti näyttäytyy fintiaaneja tutkineelle?

Fintiaaneilla on varmasti ollut identiteettinsä kanssa tekemistä. Kun ei ollut kunnolla valkoinen eikä kunnolla intiaani, oli oman paikkansa löytäminen suuri haaste.

Voimavarana fintiaaneilla on Ketun mukaan se, että he myöntävät erilaiset puolensa itsessään. Nykyään intiaanien historiasta on myös enemmän tietoa saatavilla kuin jokin vuosikymmen sitten, vaikkei amerikkalaisissa kouluissa vieläkään opeteta asiasta tarpeeksi. Tietoa saa onneksi myös koulun ulkopuolelta.

Millaisia neuvoja Kettu antaisi kaikille identiteettikriisin kanssa kamppaileville? Kirjailija kun on päässyt seuramaan alkuperäiskansan identiteetin rakentamista aitiopaikalta.

Opin sen, että identiteetti on henkilökohtainen valinta. Jokainen valitsee itse, mitä piirteitä identiteettiinsä ottaa. Ihailen sitä, että moni fintiaani on valinnut molemmista kulttuureistaan parhaimmiksi katsomansa piirteet.

Kettu tähdentää, että fintiaanit eivät itse ajattele, että heidän suvuissaan olisi vain juoppoja, räyhääjiä ja häviäjiä. Myönteiset elämäntarinat ja elämänmuutokset kantavat eteenpäin.

Eino Leinon runo Tumma kuvaa mielestäni hyvin tätä valintaa oman elämänsä suhteen.

Ketun esimerkki ei voisi olla osuvampi. Tummassa kun puhujan elämä on täynnä synkkää epäonnistumista ja ennen kaikkea epäonnistumisen pelkoa, mutta runo päättyy silti toiveikkaasti.

Niin eli ikänsä kaiken, / ei iloiten eikä surren, / pannen päivät päälletyksin / niin tulevat kuin menevät, / niin paremmat kuin pahemmat; / päällimmäiseksi paremmat.

Paremmat päivät ratkaisevat, ja tätä elämänasennetta on fintiaaneissa pakko ihailla.

Entä onko Ketulla suunnitelmissa kirjoittaa omasta alkuperäiskansastamme, saamelaisista?

Olen miettinyt asiaa vuosia, mutta saamelaisista kirjoittaminen on hyvin kaksipiippuinen asia. En välttämättä halua käsitellä heidän kulttuuriaan ulkopuolisen silmin. Yritän kunnioittaa ajatusta, että saamelaisuutta käsittelevät parhaiten itse saamelaiset. Fintiaanien tapauksessa asia oli vähän erilainen. Ei ollut ketään muutakaan, joka olisi heistä kirjoittanut.

Mihin Kettu toivoisi suomalaisten kiinnittävän huomiota saamelaisten nykytilanteessa?

Ensiksikin pitäisi kunnolla myöntää, että meillä edelleen on alkuperäiskansa, eikä se ole mikään menneisyyden juttu. On ihmeellistä, kuinka paljon saamelaisiin yhä kohdistuu vähättelyä ja rasismia.

Intiaaneilla ja saamelaisilla – kuten alkuperäiskansoilla yleensäkin – on samanlaisia ongelmia: oikeudesta maaperään ja elinkeinon harjoittamiseen kiistellään jatkuvasti. Kettu painottaa, että alkuperäiskansojen kansainvälisiä oikeuksia pitäisi noudattaa. Yhtenä tärkeimmistä asioista hän pitää oikeutta omaan äidinkieleen ja sen oppimiseen.

Jos kieli katoaa, kulttuurikin katoaa, Kettu toteaa tyhjentävästi.

 

Katja Kettu osallistuu Ylellä saamelaisten oikeuksia käsittelevään keskusteluun, joka kuvataan Helsingin Kirjamessuilla. Keskusteluun osallistuu myös Katja Gauriloff, jonka kolttasaamelaisuutta käsittelevä dokumentti Kuun metsän Kaisa on nyt elokuvateattereissa. Keskustelu on nähtävissä suorana Yle Areenassa perjantaina 28. lokakuuta.




LISÄÄ JUTTUJA:

Panssarijuna