JUHA VUORMA – Sarjakuvataiteen kehityksen askelia, syväluotaus osa 2/4

05.11.2015
Teksti:
Kuvat:
K

Oululainen kuvataiteilija Juha Vuorma piirtää sarjakuvaa. Hänen kättensä töistä on syntynyt lukematon määrä sekä sanomalehti-strippejä että pitkiä tarinoita sarjakuva-albumien muodossa. Mies on tunnettu tekemisistään niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin – ainakin alan harrastajien keskuudessa. Lisäksi mies luo taidetta maalausten ja metallibändien levynkansien muotoon.

Vuorma on julkaissut tänä vuonna jo kolme sarjakuva-albumia; Kaapuveikko 4 – Karhujen sukua, Blue Hood Meets the Horrible Taxman sekä Kirkonpolttajatar ja muita kertomuksia. Julkaisutahti on kiihtynyt aiempiin aikoihin verrattuna. Myös piirtäjälle itselleen varmasti jokin julkaisuista nousee hänen omaksi suosikikseen.

– Kirkonpolttajatar on tärkein julkaisu. Sen työstäminen oli suuri urakka sekä sisällön että julkaisun suhteen. Teos jonka työstämistä yksikään taho ei halunnut tukea apurahalla ja johon mikään kustantamo ei halunnut koskea. Joten tietysti siitä tuli oman Kaapu Press -merkkini taiteellinen ja kaupallinen lippulaiva – erittäin hyvin onnistunut ja kovasti pidetty opus.

– Kaapuveikko 4 kokoaa sanomalehti-strippejä yksiin kansiin ja Blue Hood taas on englanninkielinen painos vanhasta Kaapuveikko ja Verokarhu -albumista. Niihin ei liity niin hullua työrupeamaa kuin Kirkonpolttajatar-albumin sisällön työstämiseen. Kirkonpolttajatar-tyylinen albumi vaatii käsikirjoitus- ja piirrostöineen käytännössä vuoden verran työtä. Vuonna 2014 ilmestynyt Minä olen Kaapuveikko -kirja veti kyllä urakkana vertoja Kirkonpolttajattarelle. Se oli myös massiivinen ja pitkä projekti, jota ei myöskään tukenut mikään taho millään tavalla, ja jonka hoidin alusta loppuun omin voimin.

Kirkonpolttajatar - sarjakuva-albumin kansiMonesti musiikissa laulujen sanoitukset kertovat muusikon omasta elämästään tai tarkoitus on ottaa kantaa tekstin kirjoittajaa häiritseviin ympäröiviin tai poliittisiin aiheisiin. Samalla tavalla voi sarjakuvien ajatella viestivän jotain tekijästään.

– Jotain kyllä, mutta ei varsinaisia mielipiteitä. Minulla on heikonlaisesti mielipiteitä. En oikein tiedä mistään mitään, olen aika pöljä. Sarjakuvani toki viestivät jotain elämästä, minunkin, mutta ehkäpä enemmän sinun – siis meidän. Näen sarjakuvissani ja muussa taiteessani me-lähtökohdan toimivampana kuin minäminäminäminä-asenteen – tai jonkinlainen transpersoonallinen lähtökohta ehkä.

Väkivaltaisia skenaarioita ja arveluttavia teemoja

Materiaalisi on varmasti ihastuttanut useita ihmisiä, mutta onko kukaan koskaan pahoittanut mieltään mistään kuvistasi?

– Yksi uskovainen tilaaja perui joskus paikallislehden tilauksen kun lehteen eksyi Kaapuveikko-strippi, jossa Kaapuveikko soitti kännykällä pirulle helvettiin. Oli näet kylmä ja pakkanen, Veikko soitti viluisena että pääsisikö lämmittelemään sinne kuumaan paikkaan, Vuorma sanoo.

– Se juttu oli väärässä lehdessä selvästi. Siinä mielessä moka, paikallislehteen menevissä sarjoissa on otettava huomioon lukijakunnan koostumus. Sensuroida ei sinänsä tarvitse, koska ohimenevät jutut voin julkaista muualla. Arvostan paikallislehtien roolia sarjakuvien julkaisijana. Lukijakuntaa, joka löytyy pienen paikallislehden kautta, ei löytäisi muuten. Pidän siitä. Kaikki eivät sarjakuvaskenessä välttämättä osaa moista arvostaa. Paikallislehtisarjakuvaa voidaan yhä käsittääkseni käyttää hiukan halveksuvana nimityksenä. Minä olen paikallismyönteinen.

Sarjakuvakin voi olla provosoivana vaarallinen taiteenlaji. Tästä Vuormalla on toinenkin esimerkki.

– Sarjakuvanovelleista Hitleri poimii hilloja -tyylisten sarjakuvien ja maalausten suhteen voisi luulla jonkun joko äärioikeiston tai äärivasemmiston riidanhaastajan kimpaantuvan jossain mielessä, mutta toistaiseksi näin ei ole käynyt. Eihän niistä ota pirukaan selvää ketä niissä pilkataan, jos pilkataan.

– Vanhoista kauhuwestern-sarjoistani löytyy kammottavia ja väkivaltaisia skenaarioita ja arveluttavia teemoja. Niistä olisi aikoinaan voinut saada jumalanpilkkasyytteenkin, mutta tänä päivänä ilmestyessään ne eivät enää hätkähdyttäisi ketään.

Julkisessa myynnissä olleet lehdet kuten Myrkky ja Pahkasika, olivat eittämättä olennainen osa suomalaisen underground-sarjakuvan matkaa kohti isompia foorumeita. Aina ei niissäkään voinut esittää ihan mitä tahansa.

– Myrkky oli joskus moraalinvartijoiden hampaissa. Ei tosin minun sarjojeni myötä mitenkään, mutta näkyvästi. Lehtihän julkaisi niin sanottua törkyhuumoria ja underground-henkisiä sarjakuvia, riippuu miten asian haluaa nähdä. Piirsin aiheesta kommenttina lehteen Rietas Heittiö -sarjan jakson nimellä Moraalitarkastus vuonna 2003.

– Myrkky-lehden sarjakuvatoimittaja oli hyvin tarkkanäköinen alan ihminen. Hän valikoi lehteen hyvin toimivia suomalaisia sarjoja ja lehtihän julkaisi ensimmäisenä Suomessa monia myöhemmin valtamediaan levinneitä ulkomaisia sarjoja. Joskus myöhemmin lehden kaaduttua, katsoin että Hesari julkaisi sarjakuvasivuillaan useitakin sarjakuvia, jotka olivat tehneet ensiesiintymisensä Suomessa Myrkyssä. Ei ihme että Myrkylle ei ollut enää tilausta, Myrkky-huumorista tuli mainstreamia, se siirtyi Hesariin.

– Myrkky taisi olla viimeinen kioskisarjakuvalehti, joka julkaisi suomalaistakin sarjakuvaa koko ajan. Pahkasikaan ehdin piirtää vain yhden jutun, ennen kuin se kaatui.

Kontakteja Yhdysvaltoihin

Juha VuormaVaikka sarjakuva-albumeja ei olekaan myyty valtavia määriä maailmalle, silti niille löytyy oma vankkumaton kannatus.

– Omat julkaisuni liikkuvat aika pienillä painosmäärillä Suomen kirjakauppajakelussa. Joskus muinoin vuosituhannen alussa julkaistessani kauhuwestern-sarjojani englanninkielisenä lehtenä pari numeroa, sitä meni lisäksi Yhdysvaltoihin ihan hyvin omakustanteeksi. Eräs indie-sarjakuvia jakeleva yritys näet piti sarjasta, ja nappasi sen ensimmäisen numeron jakeluunsa ja puffasi sitä omatoimisesti asiakaskaupoilleen. Tuolloin Jenkeissä oli vielä kattava verkosto sarjakuvakauppoja.  Omakustantajan näkökulmasta lehteä meni mukavasti sinne ja tein toisenkin numeron suoraan Yhdysvaltain kanavaa ajatellen, myös se liikkui lukijoille. Sittemmin, kun jakelufirma pisti pillit pussiin sarjakuva-alan siellä ilmeisesti kaventuessa, kadotin kanavan sarjakuvakauppoihin ja kontaktin yleisöön siellä, joten lopetin lehden siihen.

– Suomessa westernjuttuni eivät kiinnostaneet ketään. Poikkeuksena tosin ennen Sputnik Pressin julkaisema Saarnaaja-kauhuwestern (1995), joka kai nyt jotenkin noteerattiin. Se oli ensimmäinen pitkä kauhuwestern-juttuni. Se julkaistiin Yhdysvalloissa paljon suurempana painoksena. Kalifornialainen Wild Rags -pulju, julkaisi sen lehtimuodossa. Vuosi taisi olla 1996. Kyseessä oli underground-metallilehti, joka julkaisi joitakin sarjakuvanumeroja, kokonaisia tarinoita yhdeltä tekijältä, tekijän omia lehtiä. Ilmeisesti se oli heille helppo tapa saada lehti ilmestymään ajallaan välillä pienellä toimitusvaivalla. (Toim. huom. Lehti sisälsi myös yhtiön myyntikatalogin.) Se hoitui hyvin ja he tekivät hyvää työtä. Varsinainen hyöty itselleni oli, että sitä kautta tutustuin joihinkin samanhenkisiin jenkkipiirtäjiin, jotka olivat bonganneet erikoisen teokseni ja ottivat yhteyttä. Se oli silloin ennen. Nyt näistä tämän ajan julkaisuista Kirkonpolttajatar löytää lukijansa, myös viime vuonna ilmestynyt Minä olen Kaapuveikko -opus meni kaupaksi ihan hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan omakustannesarjakuvan julkaiseminen Suomessa on hyvinkin pienen mittakaavan toimintaa.

Kaapuveikko Sarjakuvastrippi

Aivan hullua hommaa

Suomalaisen sarjakuvan menestys ja tunnettuus on vaihtelevaa. Kaikki tuntevat ainakin sanomalehtien sarjakuvahahmot, kuten Fingerpori, Viivi ja Wagner tai vaikkapa Anonyymit eläimet, mutta useilla tietoisuus jää siihen. Moni sarjakuvapiirtäjä onkin ollut toisinaan turhautunut tekemästään taiteesta, mutta pian sitten taas jatkuu homma kovalla tarmolla. Muistan Vuormankin sanoneen eräässä vanhassa haastattelussa ”kukaan ei lue sarjakuvia”, mutta miten kaukaa haettua tällainen lopulta onkaan.

– Olen saattanut tokaista noinkin hyvin kärjistettynä ilmaisuna. Samoin on tainnut sanoa moni muukin sarjakuvantekijä ja pienkustantaja turhautuneimpina hetkinään. Ei se tietenkään totta ole, mutta siinä on perää tietyllä tapaa. Tilanne Suomessa on että niin sanottu suuri yleisö tuntee kyllä suomalaisesta sarjakuvasta valtakunnallisista lehdistä kaikille tutut sanomalehtisarjakuvat. Niitä samoja sarjoja julkaisevat myös maakuntalehdet. Kaikkihan ne tuntevat, mies sanoo.

– Albumimuotoista suomalaista sarjakuvaa, pitkiä sarjakuvatarinoita ja sarjakuvanovelleja, seuraava ja ostava yleisö on lukumäärältään hyvin pieni. Eikä suomalaisten tekijöiden albumien julkaiseminen ole kustantamoille käsittääkseni kaupallisesti ainakaan kovin kannattavaa, ellei kyseessä ole jo median kautta valmiiksi tuttu hittisarjakuva. Suomalaisia, tarinamuotoisia sarjakuvia albumeina julkaisevien pienkustantamoiden motiivit eivät ole kaupallisia. Jos menet johonkin rivikirjakauppaan, hyllyissä ei ikävä kyllä ole pienkustantamoiden tuotteita. Niitä ottavat myyntiin vain harvalukuiset erikoisliikkeet.

v_web_previewVuorma kertookin, että tekijöitä on silti nykyään paljon ja lehdet tekevät mielellään kulttuurisivuilleen juttuja sarjakuvataiteilijoista, mikä luo mielikuvaa että suomalaisella sarjakuvalla menee kovaa.

– Saattaa mennä, mutta mihin suuntaan ja meneekö jo niin kovaa että yleisö putosi kyydistä jossain vaiheessa.  Lieneeköhän niin sanottuja sarjakuvataiteilijoita Suomessa jo enemmän kuin varsinaisia lukijoita? Outo tilanne.

– Yleisö se on pienikin yleisö. Moni muukin taiteen ala on Suomessa pienen piirin juttu. Näin on pakostakin, pieni maa, pienet porukat. Arvostan monia sarjakuvan parissa pakertavia kollegoja ja seuraan alaa jaksoittain, vaihtelevalla mielenkiinnolla. Itselläni ei sinänsä pitäisi olla valtavaa valittamisen aihetta. Minulla on aina ollut oma yleisöni, myös sarjakuvan saralla. Olen usein nähnyt itsestäni käytettävän nimitystä kulttitaiteilija, sekä Suomessa että ulkomailla, mikä saattaa olla hiukan liioiteltu, mutta myös osuva ilmaus.

Joskus kaupallinen kiinnostus voi olla hyvin pienistä asioista kiinni kuten Vuorman uusimman Kirkonpolttajatar-albumin kohdalla.

– Kaapuveikkoa luetaan kyllä muodossa tai toisessa. Vaikka uuden Kirkonpolttajatar-albumini – runollisenuhkaava nimi tai jokin sen sisällössä – aiheutti ilmeisesti ainakin pientä nikottelua osassa kirjakauppojen ostoporrasta, siihen on ollut mukavasti mielenkiintoa. Olen saanut lukijoilta hyvää palautetta ympäri maata ja varasto hupenee.

– Tietenkin jos sarjakuva-albumiin liittyvää kokonaisurakkaa; käsikirjoittamista, piirtämistä ja julkaisua, ajattelee taloudellisesti, niin ei tietenkään kannata, ei millään muotoa, päinvastoin, aivan hullua hommaa.

Osa 1 – JUHA VUORMA – ”Minä olen Kaapuveikko”, syväluotaus osa 1/4

Osa 3 – Vapaa taiteilija omituisella tyylillä outoon suuntaan




LISÄÄ JUTTUJA:

Aikuisten satutunti