Isä

Tumman metsan sisässä

20.04.2017
Fiilis: Kuulas

Hanneriina Moisseisen Isä-sarjakuvaromaani on samaan aikaan sekä intiimin yksityiskohtainen että karjalaisesta kansanperinteestä inspiroituva myyttinen kuvaus surusta ja siitä selviämisestä.

Kreegah Bundolon julkaisema Isä on kovakantinen, komea toinen painos alkujaan vuonna 2013 Huuda Huudan julkaisemasta Hanneriina Moisseisen teoksesta.

Jo ensimmäiselle sivulle liimattu sanomalehtiuutinen kertoo missä tarinassa on kyse: ”Joensuulainen vuonna 1952 syntynyt Seppo Johannes Moisseinen katosi toistaiseksi selvittämättömällä tavalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä eteläisellä Kallavedellä Iivarinsalossa.”

Isä-sarjakuva on tyttären kertomus näistä tositapahtumista. Se on kertomus epävarmuudesta, kun oma isä on kadonnut, todennäköisesti kuollut, mutta edes ruumista ei ole koskaan löydetty. Tapahtumapaikka on Joensuu 1980-luvun lopulla. Isä on ollut ennen katoamistaan koulutustilaisuudessa Kuopiossa. Viimeiseksi hänet on nähty elossa kostean illanvieton yhteydessä sateisessa saaressa. Kesken kaiken hän on poistunut yksin metsään.

Tämän jälkeen musta metsä ikään kuin syö miehen. Metsällä on tärkeä vertauskuvallinen merkitys koko tarinan ajan. Se on mystinen, armoton luonnonvoima ja samalla tapahtumapaikka, johon monet teoksen kohtauksista on sijoitettu.

Seuraavaksi palataan kertoja Hanneriinan lapsuuden metsään, jossa mustikoiden poiminnan lomassa kaikki näyttäytyy kauniina ja arvoituksellisena. ”Ajattelen että maan alla on väärinpäin-maailma, joka sijaitsee peilikuvana allamme.” Muistoissa ennen katoamista isä on elossa. Sitten kaikki muuttuu, kun isä ei palaakaan koulutustilaisuudesta kotiin. Maailmasta tulee pala palalta synkempi.

Tarina muotoutuu lyhyistä muistikuvista. Osa luvuista kuvaa yksityiskohtaisesti tuon ajan tapahtumia, kuten vaikeutta selvitä piinaavassa koulumaailmassa. Osa luvuista taas on abstraktia sisäisen maailman kuvitusta.

Isä-albumi osoittaa mihin sarjakuvakerronta taipuu. Yleisilmeeltään se on mustanpuhuvaa ja jopa luonnosmaista lyijykynäpiirrosta, mutta aika ajoin normaali ruutuihin sidottua kerronta hajotetaan koko sivulle painettujen tyylillisesti vapaamuotoisten käspaikkaliinojen avulla. Aluksi käspaikat ovat muodoltaan traditionaalisia, mutta niistä kehittyy vähitellen tarinan synkimpiä, joskin samalla kauneimpia kuvaruutuja, päähenkilön ahdistuksen heijastajia.

Esimerkiksi Pako-nimellä kulkeva luku on kaksikymmentä sivua pitkä tekstitön väliosa, joka kuvaa vertauskuvallisin kuvin perheen surua. Painavaan tarinaan monen sivun sanattomat kokonaisuudet tuovat esille sen toisen maailman johon sanat eivät pääse käsiksi. Kollaasitekniikka on muutenkin erinomainen ja omalaatuinen tyylivalinta.

Kirjan lopussa kertoja etsii itseään 17 vuotta vanhempana maapallon toiselta laidalta Tulimaasta, todellisesta väärinpäin-maailmasta ja todelliselta maailman laidalta, soiden viereltä, jotka ovat syöneet monet ikuisesti kadoksiin. Maailmassa on toinen puoli. Se missä isä on. Pääsisin ehkä tätä kautta hänen luokseen. Äärimmäisellä laidalla käytyään hän oppii hyväksymään menneisyyttään ja palaa lopulta synnyinsijoilleen käymään läpi sitä, mitä oikein tapahtuikaan.

”Kun isää ei keväällä löytynytkään, poliisi lopetti etsinnät. Käyn silti joskus metsässä ja rannalla laulamassa, vaikka en uskokaan, että isä kuulisi. Isän ääntä ei kuulu järveltä. Hän on hiljaa.”

Isä
Hanneriina Moisseinen

Kreegah Bundolo
Sarjakuva-albumi


LISÄÄ JUTTUJA:

Kirotun kirjan vartija Putkinotko The Nice Guys