Ilosaarirock – Onko Joensuussa Suomen Woodstock? osa 2/2

23.07.2017
Teksti:
Kuvat:
K

Ilosaarirockia juhlittiin viime viikonvaihteessa Joensuussa. Festivaali toteutettiin ensikertaa kolmepäiväisenä. Ensimmäinen osa Nousun seikkailuista festivaalilla kartoitti perjantain tapahtumia. Nyt vuorossa reportaasin huipennus.

Lauantai

Yö oli kostea, eritoten säätilan puolesta. Koko viikonlopuksi oli alun perin luvattu sadesäätä, joten olen varautunut parilla telttaani teipatulla pressulla. Ratkaisu ei osoittaudu täysin aukottomaksi, joten herään useampaankin otteeseen kangaskotini tulvaan. Onneksi ilma kohenee ja aurinko naureskelee jostain taivaan nurkilta Ravileirinnän kahvikojulle raihnaisesti raahautuvalle juhlakansalle. Kahvikojussa on vain yksi kahvinkeitin ja jono pitenee mahdottomaksi. Kahvia lopulta saadaan, olisiko sauna mitään? Vain viiden sadan metrin päässä sijaitsevassa uimahallissa on yllättävän inhimilliset jonot ja myös mainio turkkilainen sauna. Festivaalivieraat pääsevät peseytymään huokeaan neljän euron hintaan, erittäin hyvä ja virkistävä sijoitus – etenkin, jos on muistanut pakata mukaansa vaihtovaatteet.

Ilosaarirock 2017

Sitten onkin aika hankkia muiden tarveaineiden lisäksi festivaaliterroristin salainen ase: akustinen kitara. Koska aiemmin sovittu kauppias on tehnyt katoamistempun, on turvauduttava musiikkiliikkeistä hienostuneimpaan – Clas Ohlson -tavarataloon. Mukaan tarttuu Joy-merkkinen kitara, jota ei nimestään huolimatta ole suunnaton ilo soittaa, mutta se toimii. Kahden tuhannen arvoista Martinia tuskin kannattaa festareille kuljettaa.

Jossain lähistöllä valmistaudutaan Radio Rockin naku-uinnin maailmanennätysyritykseen. Ei voi mitään, uimahallin siivittämä mukavuudenhalu voittaa näyttämisenhalun. Onneksi ennätykset rikotaan ilman turkulaisleirinkin panosta.

On huomioitava, että kaupungissa tapahtuu paljon myös festivaalialueen ulkopuolella. Astelemme Popkadulle, jossa pienehköllä lavalla esiintyy paikallinen Taival-yhtye. Iskelmällistä poprockia soittava bändi on erittäin ammattimainen tuttavuus. Hivenen etäisesti esiintyvän, mutta erittäin osaavan naisvokalistin ohella bändistä on huomioitava taitavat kitaristit ja tarttuvat biisit. Pienellä viilauksella Taival olisi täysin valmis esiintymään festariaitojen sisäpuolellakin. 

Jossain kaukana kaikkien hevimiesten päiväuni Noora Louhimo karjuu erinomaisesti Battle Beastin keulilla, mutta nyt ei jouda alueelle. Kitara on vietävä leiriin ja heti näkee, ettei matka sinne ja takaisin ollut turha. Pian leiri täyttyy sulosoinnuista ja päästä vedetystä laululyriikasta, joka loukkaa kaikkia kuviteltavissa olevia vähemmistöjä. Ja oikeastaan kaikkia muitakin. Onneksi äänitallenteita ei jää jälkipolvien kauhisteltavaksi.

Ilosaarirock 2017

Pate Mustajärvi

Ja mitä seuraavaksi? Popeda. Kyllä. Popeda. Suomen ainoa todellinen rock-yhtye. Tai on niitä ehkä muitakin, mutta nyt ei tunnu siltä. Yhtye, joka on kyllin röyhkeä käyttääkseen alkunauhanaan Sibeliuksen Finlandiaa, ei voi ikinä mennä täysin pieleen. Kaasua, komisario Pepposella käynnistyvä, torvisektiolla terästetty hittiputki ei taukoa kuin parin uuden biisin kohdalla. Vain Pate Mustajärvellä on ääni, joka muuttaa köyhät kaksimielisyydet loistavaksi rock-lyriikaksi. Ja se ääni on yhä kunnossa. Yleisö, joka luuli tulleensa parantelemaan eilispäivän olojaan leppoisalle suomirock-keikalle, otetaan mukaan tähän touhuun lähes väkisin. Tuulikonekitaristi Costello Hautamäki on kuulemma sanonut, että Popeda on kuin porno – harva myöntää pitävänsä, mutta tilastot kertovat toista. Näin sen on oltava, ainakin minä arvostan julkisesti tätä instituutiota.

Ilosaarirock 2017

Costello Hautamäki

Pienen tauon jälkeen on vuorossa amerikkalainen Zeke, joka on tavallaan perusasioissa pysyvää, mutta silti niin hämmentävää. Miltä kuulostaa Motörheadin ja Hellacoptersin ristisiitos tuplanopeudella soitettuna? Juuri tältä. Varmaan festareiden ainoa bändi, jota itsekin nopeudestaan tunnetut Hellacopters-miehet tulevat kadehtien katsomaan. Kai tämä hardcore-punkiksi periaatteessa luokitellaan.”This song is about fucking all night. It’s called Fuck All Night!”. Selväksi tuli. Korvat puutuvat, ehken ole itse tarpeeksi nopea kuuntelemaan tätä ihan loppuun.

Ilosaarirock 2017

Zeke

Tässä välissä voisi olla taas nestetankkauksen paikka. Ja samalla voi vaihteeksi törmätä vanhoihin ystäviin. Kun vanhat bändikaverit törmäävät, syntyy usein uusia bändejä. Nytkin päätämme perustaa huonoa rapmusiikkia ja power popia yhdistelevän yhtyeen. Sen nimeksi tulee Cheek Trick… Älä nyt, se oli hauska juttu silloin. Ilosaaressa pääsee eroon arjesta, toteavat pikagalluppiin haalitut henkilöt. Ja monesti ovat kuulemma täällä käyneet – helppo ymmärtää, kun katsoo pilvetöntä taivasta, ihmisten iloa ja paikan miljöötä.

Ja sitten, The Hellacopters. Tätä on odotettu, melkein kymmenen vuotta. Onko tämä tottakaan? Jokaisen 2000-luvun taitteen pillifarkkurokkarin suosikkibändi on täällä taas. Energiatasot ovat kohdillaan sekä lavalla että yleisössä ja tuttu kaahaus toimii kuin aina ennenkin. Kokoonpano ei vain ole ihan entisellään, alkuvuodesta kuollut Robert ”Strings” Dahlqvist on poissa ja alkuperäiskitaristi sekä Ruotsin virallinen rock-ihminen Dregen heiluttelee ES-335-keihästään polvissa. Vastoin nuivia odotuksiani pikku-D pärjää jopa Strings-kauden biiseissä yllättävän hyvin. Samoin tekee keikkabasistiksi pestattu kotimais-kansainvälinen Sami Yaffa. Onkohan enää yhtäkään hyvää rock-bändiä, jossa Yaffa ei olisi jossain vaiheessa soittanut? Kaiken keskellä on tuttuun malliin laulaja-kitaristi-biisintekijä Nicke Andersson, joka selkeästi nauttii päästessään kaahaamaan parin vaisumman Imperial State Electric -levyn jälkeen. Ehkä tämä on myös itse bändille samanlainen nostalgiatrippi kuin se on yleisölle. Jos jotain valittamista haluaa hakea, olisi setin tylsimmät puolitempopunkit voinut vaihtaa vaikka High Visibility– tai By The Grace Of God -levyjen ykkösnyrkkeihin. Mutta lopussa iskevä (Gotta Get Some Action) Now! jyrää kaikki epäilevät ajatukset alleen. Just a couple of wild punks – out raising hell.

Nicke Andersson Ilosaarirock 2017

Nicke Andersson

Tämän jälkeen kaikki loppuillan bändit tuntuvat jotenkin tyhjiltä. Tai ehkä vain minä olen tyhjä. Eteerinen vaikuttaa kiinnostavalta, pitää tutustua joskus myöhemmin, mutta nyt ei kykene. Samoin Haloo Helsingin näkemistä olen odottanut pitkään, mutta nyt valtaisa ihmismassa, helteen aiheuttama nestehukka ja nestetasapainoa tasoittaneet oluet vievät parhaan innostuksen Ellistä ja kumppaneista. Lisäksi, tarkemmin kuunneltuani – tämähän kuulostaa livenä ihan teknolta. Hyi, missä on sisäinen hellakopterinne? Kun vielä suosikkibiisini Kuussa tuulee ja Maailman toisella puolen silvotaan diskopop-medleyksi, otan vienon naisäänen ehdotuksen leirintäalueelle siirtymisestä ilomielin vastaan.

Haloohelsinki Ilosaarirock 2017

Haloo Helsinki

Mutta tämä ei ole tässä, ei lähimainkaan. Menen myöhään Ravileirinnän Lounge-telttaan istumaan. Kuin tyhjästä käteeni ojennetaan akustinen kitara. Parin soitetun kappaleen jälkeen huomaan, että yli 100 humalaista festarivierasta hoilaa täysillä Tehosekoittimen ja Dingon kappaleita ja näköjään allekirjoittanut ohjastaa tätä horjuvaa Tammerkosken sillalla -yhteislaulua klassikosta toiseen. Lopulta portsari koputtaa olalleni ja käskee pihalle juttelemaan: ”Kuule, tässä on naapureita lähellä, sun on pakko lopettaa toi soitto –  sä villitset ihmisiä liikaa”. ”Ai oonko mä muka joku Hamelnin pillipiipari?”, kysyn. ”Kyllä sä taidat olla”. Tämän on oltava paras kohteliaisuus, mitä soittajalle voi sanoa.

Elli

Elli

Kunpa päivä loppuisi tähän. Mutta eihän kukaan tietenkään osaa lopettaa silloin, kun on vielä voitolla. Saattaa nimittäin olla, että eräs henkilö kutsutaan asuntoautojatkoille jatkamaan ihmisjukeboksin tointaan jaloviinapalkalla. Saattaa myös olla, että ylipalkattuna ja loppuun palaneena kovan onnen trubaduurimme nukahtaa hiekkakentälle ja hänelle pidetään videoidut ruumiinvalvojaiset. Hän saattaa kuitenkin nousta kuolleista, vain eksyäkseen aivan toisaalle tomuisesta hautapaikastaan. Saattaa myös olla, että paras kuviteltavissa oleva ratsuväki saapuu pelastamaan kansantaiteilijan harharetkiltään kotileiriin. Häpeä saattaisi olla mahdollinen tunnetila, ellei ilo ihmisten rehellisyydestä, avuliaisuudesta ja elämästä yleensä olisi niin suuri. Kiitos.

Sunnuntai

Mikä minuun osui? Nyt on teltassa hiljaista. Saavun kuvaajaa seuraten J. Karjalaisen teltalle ja palaan hiljalleen eloon. Tutut hitit seuraavat toisiaan, tätä on Suomen kesä. Erityismaininnan ansaitsee suosikkibiisini Meripihkahuoneen paisutettu versio. Mutta kuka päätti laittaa Jiin Tähtitelttaan? Paikka on aivan täynnä ja sisäänpyrkijöille ei riitä elintilaa. Sillä välin kotileirin jamit käynnistyvät uudelleen. Koska akustista kitarointia ei olla harjoitettu kylliksi edellisenä yönä, liittyy soittosessioihin useampia kitaroita, tamburiini ja ties mitä kolistimia.

J.Karjalainen Ilosaarirock 2017

J. Karjalainen

Samalla Pixies aloittelee päälavalla ensimmäistä Suomen-keikkaansa ikinä. Power pop on loistavaa musiikkia sunnuntain hellepäivään, mutta yleisöä on melko vähän, eivätkä edes suurimmat hitit eli Where Is My Mind? tai Here Comes Your Man ei saa yleisöä syttymään. Harmi, sillä veteraanibändi ansaitsisi paljon parempaa. Vesala on kuulemma ollut hyvä. Bassovetoisen rock-tulokas Royal Bloodin erinomaisuus sen sijaan vaihtelee vastaajasta riippuen. Erään basistin mielestä bändi pelastaa rockin yksinään, toisten – myös basistin – mielestä taas kitarabändi ilman kitaraa on turha jo lähtökohtaisesti. Makuasioista voi näemmä kiistellä loputtomiin.

Pixies Ilosaarirock 2017

Pixies

Nyt pitää kuitenkin kerätä voimia viimeiseen koitokseen eli Ultra Bran esitykseen, jonka merkityksestä suomirockille ei varmaan tarvitse keskustella. Ennen sitä on kuitenkin edessä pieni voimien keruu. Valitettavasti ruokatestit ovat tässä vaiheessa jo takanapäin, mutta pääportin muikkuannos ei jätä toivomisen varaa. Hyvät muikut voivat siis käännyttää todistetusti vegaaneja kalansyöjiksi kuin Profeetat seksuaalivähemmistöjä heteroiksi. Ultra Bra taas on juuri niin loistava kuin vain voi kuvitella. Vasemmistolaisen laululiikkeen perilliset jäivät itselleni aikanaan taustamusiikiksi, mutta sittemmin arvostus monitasoista ja erittäin omalaatuista massamusiikkia kohtaan on noussut suuresti. On tämä niin paljon omaakin nuoruutta, ettei vahvoilla väreillä piirrettyjä muistikuvia saa pysymään pimennossa. Ja myönnetään, että Vesireittejä saa omatkin vesireittini hivenen avautumaan. Onko se noloa? Ehkä, mutta jos musiikin tarkoituksena välittää tunteita, tässä se tehdään täydellisesti. Yhtye soittaa kuin taukoa ei olisi ikinä ollutkaan ja cooleinkin hipsteryleisö saadaan lopulta aktivoitua Sinä lähdit pois -ikivihreän myötä.

Ultra Bra Ilosaarirock 2017

Ultra Bra

Lopullinen niitti Ilosaarelle saadaan Metelliteltan Juustodiskossa, jossa täysi teltallinen hoilaa maailmankaikkeuden parasta kappaletta, Queenin Bohemian Rhapsodya niin lujaa, että pölyn ja satunnaistupakoinnin kärventämät keuhkot repeävät. Edessä olisi vielä yksi yö leirintäalueella, parin Hanoi Rocks -fanin kohtaaminen, pari akustista kitaraa, lähes toteutuva bändi-reunion, teltanheilutusherätys, teltan pakkaaminen ja tuskainen kotimatka. Mutta jätetään silti kamera hetkeen, jossa täysi Metelliteltta hoilaa alueen kansallislaulua, Leevi & The Leavingsin Pohjois-Karjalaa kuin se olisi sillä hetkellä maailman tärkein asia. Ja sitähän se on. En tiedä, millaista Woodstockissa oikeasti oli, joten en voi valitettavasti tarjota vastausta otsikon kysymykseen. Mutta kun täällä on Ilosaarirock, nämä bändit, nämä ihmiset, tämä hetki – kuka kaipaa Woodstockiin? Kiitos.

Ilosaarirock 2017

P.S. Ensi vuonna uudestaan.




LISÄÄ JUTTUJA:

Transkriptio 3 - Sirpa Sarkijarvi