Dawn of War 3

Tulevaisuuden sotaisaa yrmyilyä

14Hetken näytti siltä kuin ikuinen sota tulevaisuudessa – jossa sodan sanotaan olevan ikuista – ei olisikaan niin ikuista kuin väitettiin. Warhammer 40,000: Dawn of War -pelisarjan kohtalo näytti sinetöidyltä julkaisijana toimineen THQ:n mennessä konkurssiin vuonna 2012. Viisi vuotta myöhemmin sarja sai kuitenkin jatkoa Segan julkaisemana Warhammer 40,000: Dawn of War III:n myötä.

Dawn of War -sarja on aina ollut sydäntäni lähellä sen kyynisen ja koruttoman Warhammer 40,000 -maailmankuvansa ansiosta. Tulevaisuus on kylmä paikka olla, ainoa lämpö tulee sodan liekeistä ja plasmakivääreiden tulisesta tuikkeesta. Politiikkaa ei juuri tunneta, sillä rotujen väliset ennakkoluulot ja vihanpito estää kaiken järjellisen dialogin. Aseet puhuvat. Bum, bum. WH40k-maailmassa on vain sitä jotakin joka puree henkilökohtaisella tasolla.

Sen lisäksi että pelisarjan maailma on kiehtova, ovat Dawn of Warit olleet oikeasti varsin mainioita reaaliaikaisia sotapelejä. Ne ovat tarjonneet paljon erilaisia mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Pelisarjan ensimmäinen Dawn of War oli melko pitkälle perinteinen RTS-strategia, jossa kerättiin resursseja, rakennettiin tukikohtia ja kasattiin armeijaa sitä lopullista viholliset kyntävää rushausta varten.

Jatko-osa muutti konseptia poistaen tukikohtien rakentelun kokonaan ja pienentäen taistelujen skaalaa armeijapohjaisesta joukkuetasolle. Yksittäisillä yksiköillä ja heidän komentajilla oli suurempi merkitys. Sotiminen muuttui pelkästä laukaistenvaihdosta suojapohjaisemmaksi ja aiempaa taktisemmaksi. Muutos oli erittäin hyvä ja Dawn of War II onkin kohdallani yksi suosikkisotapelejä.

Kolmanteen osaan pelimallia on lähdetty hakemaan sieltä kahden aiemman osan välistä, hakien myös inspiraatiota MOBA-genrestä, mutta siinä myös hitusen epäonnistuen.

I want dat pointy stikk!

Turpakäräjät ja verikekkerit alkavat, kun Spear of Khaine -niminen tuhovoimainen ase löydetään kadonneelta Acheron-nimiseltä planeetalta tämän ilmetyessä tuhansien vuosien jälkeen pimeästä warpista.

Kolme rotua armeijallaan ottaa osaa reliikin hankkimiseksi. Avaruusjääkärit lähettävät Gabriel Angelosin johtamat Blood Ravens -joukot, kun taas Farseer Macha liittyy eldareiden puolelta mukaan. Örkeiltä Warboss Gorgutz toteaa osuvasti “I want dat pointy stikk!” ja lähtee sotaan mukaan.

Jokainen armeijoista on pelityyliltään erilainen ja kaikilla on kiitettävästi omat kommervinkkinsä ja mekaniikkansa, joten ne eivät missään vaiheessa tunnu toistensa kopioilta, joista olisi vain vaihdettu pelihahmojen mallit. Jokaiselle luulisi löytyvän kiinnostava armeija komennettavaksi näiden kolmen joukosta. Sotahullut ja tyhjäpäisenä vouhottavat örkit laskevat ylivoiman varaan, avaruusjääkärit luottavat tulivoimaan, kun taas eldarit perustavat sodankäyntinsä viekkauteen ja uusiutuvien suojien käyttöön.

Hieman hölmön oloisesti pelin yksinpelikampanja on jaettu niin, että se hyppii kolmen osallisen armeijan ja niiden päähenkilöiden välillä aina tehtävästä toiseen. Tämä lähestymistapa antaa konfliktista kyllä aika kattavan kokonaiskuvan, mutta hyppiminen tekee myös tarinasta lievästi sekavan ja häiritsee immersioita.

Toisaalta taitaa olla myös niinkin, että koko yksinpelikampanja on rakennettu vaan pitkähköksi opastukseksi ja perehtymiseksi armeijoiden salaisuuksiin moninpelejä varten. Vaikkea itseä ei sitten lopulta se moninpelaaminen hirveästi kiinnostanutkaan, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kampanjan tehtävät eivät hirveästi monipuolisuudelle hurraa. Yleensä kyseessä on vain jonkinlainen variaatio tukikohdan puolustamisesta ja vihollisen tukikohdan murskaamisesta, tai selviytymisestä tietyn kokoisella joukolla jonkin aikaa, tavoitteiden vaihdellessa hieman silloin tällöin. Vähän monipuolisempia yksinpelitehtäviä jäi kaipaamaan, mutta toisaalta voihan sotimisen tietysti summata usein vaan vastapuolen murskaamiseksi ylivoimalla.

Vihollisen ohjastama tekoäly tuntui olevan aika valmiiksi scriptattu ja näin ollen typerä. Normaalilla vaikeustasolla sai välillä aika rauhassa seisoa tuhoamassa isoa vihollisrypästä tai rakennusta, kun toinen vihollisjengi seisoskeli jalkoihinsa tuijotellen vain pienen matkan päässä vailla huolta huomisesta.

Jos pelaamallani normaalilla vaikeustasolla kentät tuntuivat lähinnä viivytystaistelulta ja melko läpihuutujutuilta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, vaikeimmalla vaikeustasolla taas en päässyt edes ensimmäistä tehtävää läpi, sen verran kovaa tuntui vihollinen taas siinä iskevän.

Hybriditaistelu

Mielestäni pelin pahin ongelma on sen pelimekaniikan välimalli aikaisemmista Dawn of Wareista ja sankariyksikköjen korostaminen taistelussa. Tuntuu kuin peli ei oikein tietäisi mikä se oikeasti haluaa olla, RTS, taktinen sotiminen vai jonkinlainen MOBA.

Tukikohdan rakentaminen on hyvin suurpiirteistä, eikä sillä juuri tunnu olevan mitään strategista merkitystä, kunhan on tietyt tuotantolaitokset ja sotilaiden ominaisuuksia parantavat rakennukset kunnossa, niin on kaikki hyvin. Resursseja valuu tasaiseen tahtiin kaapatuista pisteistä, joilla voi ostaa ja rakentaa lisää ja niin edelleen.

Kakkososan tapaan tehokkaat komentajayksiköt – tässä pelissä eliitiksi nimetyt – ovat niitä tehokkaimpia vihollisen muussaajia. Eliiteillä ja monilla muillakin yksiköillä onkin arsenaalissa tehokkaita erikoishyökkäyksiä, joita käyttämällä yksiköt saadaan tekemään vaikka mitä hienoa ja taistelunkäynnin kannalta oleellista.

Ongelmana tässä on sekavuus. Kaikessa sodan melskeessä järkevien komentojen antaminen on hyvin vaikeaa. Pitäisi valita haluttu yksikkö, klikata valittua toimintoa (tai painaa pikanäppäintä, jos nyt vaan muistaa että mikä se oli milläkin yksiköllä) ja valita vielä mahdollisesti erikoiskyvylle jokin kohde tai suuntima. Pahimmillaan ruudulla on todella suuri määrä omia ja vihollisyksiköitä, että kokonaiskuvaa taistelusta on hankala saada. Käskyttäminen oli ainakin omalla kohdalla sitä, että tarpeeksi isolla joukolla vihollisen kimppuun ja antaa ukkojen tehdä mitä ne itse tahtovat.

Pienemmällä skaalalla erikoiskykyjen käyttö ja sotiminen olisi ollut huomattavasti näppärämpää ja selkeämpää, tätä oikeastaan jäin kaipaamaan. Koko ajan pelatessa oli tunne, että omista yksiköistään ei oikein saa kaikkea potentiaalia irti. Mobamaisuus sotkee ja tekee kaikesta häslinkiä.

Tilanne helpottui hieman, kun käytin pelihiiressäni olevia ylimääräisiä nappeja ja ohjelmoin macrot jokaisen eliitin erikoishyökkäyksille, mutta tätä mahdollisuutta ei varmasti kaikilla ole. Senkin jälkeen kykyjä unohti, tai ei tajunnut käyttää kaikessa melskeessä.

Verkkokähinät

Sotapelin ollessa kyseessä, moninpelaaminen verkossa on luonnollinen osa kokemusta. Tuttuun tyyliin peliä voikin pelata kaveria, netin tuntemattomia tai pahimmassa tapauksessa AI:n ohjastamaa tietokonevastustajaa vastaan.

Moninpelit alkavat tyhjästä tukikohdasta, joten tukikohdan rakentamien ja resurssien järkevä allokointi on isommassa roolissa yksinpeliin verrattuna. Myös oman armeijan kustomointi elite-yksiköiden valinnoilla ja muilla bonuksilla on hieman monipuolisempi. Myös yksinpelistä palkintoina saatavilla kalloilla voi ostaa valuutanomaisesti armeijoihinsa lisää avattavia ominaisuuksia, joista voi sitten rakentaa itselleen sopivan kokonaisuuden.

Pelatessani peliä ja kirjoittaessani tätä arvostelua, tarjolla oli pari erilaista pelimoodia ja niihin tukku erilaisia ja -kokoisia karttoja. Pelimoodeja on yllättävän vähän, mutta niitä on luultavasti odotettavissa lisää tulevaisuuden päivityksissä. Tarjolla olevat Power Core-  ja annihilation-moodi tuntuvat hieman riittämättömiltä tällä hetkellä.

Henkilökohtaisesti en pitänyt moninpelipuolta kovin mielenkiintoisena ja olisin jäänyt kaipaamaan jonkinlaista kaverin kanssa pelattavaa co-operative-kampanjaa hieman Dawn of War 2:n lisälevy Retributionin tapaan.

Synkkä tulevaisuus

Dawn of War 3 on komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, audiovisuaalisesti sodankäynti on oikein munakasta ja messevää seurattavaa. Yksiköt yrmyilevät synkässä maailmassa sopivasta ja örkit ovat hauskan tyhjäpäisiä. Maailma ja tekniikka on kunnossa, mutta jokin silti mättää ja mielestäni tämä uusin osa on pelisarjan huonoin.

Ei peli nyt varsinaisesti mikään täysin surkea tekele ole, mutta sitä vaivaa jonkinlainen puolivillaisuus sekä ettei se oikein itsekkään tunnu tietävän minkälainen se haluaisi olla. Nyt tuntuu kuin pelissä on tavallaan kolme eri sotapelin alagenreä sotkettuna keskenään, eikä mitään järkevää balanssia ole löydetty, joka saisi pelistä sellaisen “wow”-efektin aikaiseksi.

Arvostelujakson aikana peliä on päivitetty jonkin verran. Voi siis olla, että moninpeli tulee vielä muuttumaan jatkossa ja yksinpelikampanjan lopun paljastukset lupaavat melko varmasti pelille myös jatkoa lisäosien myötä, niin kuin aikaisempiakin Dawn of Wareja siunattiin lisäsisällöllä. Toivon mukaan pahimmat nykyiset virheet korjataan mahdollisissa lisälevyissä.

Ensimmäinen Dawn of War oli oikea RTS, sen jatko-osa taktisempi ryhmäpohjainen sotailu, mutta mitä tämä kolmas osa yrittää olla, jää hieman hämärän peittoon. Niin ikävältä kuin se tuntuukin sanoa, niin haluaisin pitää pelistä enemmän kuin ehkä oikeasti pidän. Puutteistaan huolimatta peli voi maistua aiempien osien faneille tai koville WH40k-diggareille. Itse jään odottamaan, josko tulevat päivitykset ja mahdolliset lisälevyt saisivat visiosta hieman selkeämmän.

Dawn of War 3

Genre: RTS
Ikäraja: 16
Sega / Relic Entertainment
Testattu: PC
Saatavilla: PC
Pelattu: Yksinpelikampanja normal-vaikeustasolla läpi, johon meni noin 25 tuntia. Tämän lisäksi parit verkkopelikähinät.


LISÄÄ JUTTUJA:

Slow West Fred Olivier - planet earth Rajaportin sauna, Rajaporttii