Bloodride – Thrash on ikärajaton riemu

Metallikenttä Suomessa elää ja voi hyvin. Siitä todisteena on paitsi kasa uusia nuoria lupauksia, myös vanhempia edelleen terävässä kunnossa olevia konkareita. Yksi jälkimmäiseen joukkoon lukeutuva porukka on kotimainen Bloodride.

Yhtyeen kolmas pitkäsoittolevy Planet Alcaratz julkaistiin viime vuoden marraskuussa – nyt kun ”alkuhuuma” on hieman taantunut, oli aika kysellä kuulumisia. Bloodride-kitaristi Teemu Vähäkansgas kertoo, mitä albumin julkaisu toi lisää, tuliko mainetta, mammonaa ja rokkitähteys viimein – vai tapahtuiko sittenkään mitään merkittävää.

– Heheh, ihan mahoton meininki juu, meilit tukossa keikkatarjouksista ja puhelimet soi taukoamatta puhumattakaan siitä, että parvekkeen alla bändärit huutelee hävyttömyyksiä yötä päivää.

– Sitten mä heräsin. Eli oikeasti ei sen kummempaa tapahtunut. Kivoja levyarvioita on tullut kyllä ja parit keikat tehty, mutta siinäpä se glamour nyt on jos suoraan sanotaan. Eipä sitä kyllä mitään ihmettä odottanutkaan – hyvä näin. Rokkitähteys on tallella, tähteitä ollaan siis yhä edelleen.

Albumin materiaali on puhdasta thrash metalia. Aiempiin levyihin verrattuna olen kuulevinani raakuutta tulleen mukaan entistäkin enemmän. Onko vanha mies vihainen vai mitä tämmöinen juontaa juurensa?

– Tietty vihaisuus tai turhautuneisuus nyt ei ole mihinkään hävinnyt. Kun seuraa maailmaa ympärillään, niin ärsyttää saatanasti, mutta minkäs sille maailmalle teet. Noh, teet kiukkuisia biisejä, joita teet vaikka olisit tyytyväinenkin.

– Tuo mainitsemasi raakuus on tullut ehkä siitä, että on menty yhä enemmän tylyllä punk-asenteella, eikä hirveästi siloitella tekemisiä. Osa biiseistä tuli tehtyä aika raa’alla meiningillä ilman sen suurempia pohdiskeluja tyyliin ”Tuo pätkä vaan tuohon ja sillä hyvä.”

Inspiraationa politiikka

Kaukaa ei tarvitse lyriikkojen aiheita hakea – ei tarvitse kuin seurata ympäröivää maailmaa, niin alkaa jutuntynkää löytyä.

– Joskus tulee turhankin paljon seurattua vaikkapa ympäristöpolitiikkaa tai politiikkaa yleensä, niin kyllähän sitä alkaa nopeasti päässä kiehumaan. Takkia käännellään ja muutellaan sanomisia tai suoraan valehdellaan alvariinsa ilman sen suurempaa seurausta, niin onhan mahtava meno. Noista törttöilyistä kyllä sanottavaa piisaa, niin että pitää välillä vähän jo jarrutellakin.

Kuka on Bloodriden tyypillisin kuuntelija vuonna 2017?

– Keikkojen perusteella se on hitusen liian paljon alkoholista tykkäävä keski-ikäinen mies. Tämä alleviivattiin viimeisellä Tallinnan keikalla missä oli suht vähän sakkia, mutta ne jotka oli paikan päällä, heiluivat koko setin ajan lavan edessä ja sitten osti merchandisen melkein tyhjäksi ja kaupan päälle vaativat tarjota vodkaryyppyjä tiskillä vielä koko bändille. Kahdeksannen tarjotun tömpsyn kohdalla jouduin vetäytymään takahuoneeseen pieneksi hetkeksi että pystyi vielä roudaamaan yöllä tavarat pois keikkapaikalta.

Jos keikoilla käyvä tyypillisin yleisön edustaja on keski-ikäistynyt miespuolinen viinaanmenevä mieshenkilö, niin pitkään pystyssä olleella bändillä lienee jonkinlainen käsitys, miten keikkayleisö on muuttunut matkan varrella.

– Skaala on laajentunut. On tosiaan oman ikäistä sakkia jonkun verran, mutta keikoille eksyy kuitenkin tuota nuorempaakin ikäpolvea. Viimeisin kaiken ikäisille ollut keikka taisi olla Nosturissa Helsingissä kolmisen vuotta sitten ja kyllähän se eturivin jengi melko junioreilta näin ikämiehen silmissä jo näytti. Mutta hyvä mieli siitä tuli, ettei tämä ole vaan meidän keski-ikäisten setien laji vaan soihdut on siirtyneet nuoremmille.

Duurit ja mollit sekaisin

Levyn julkaisusta on siis puoli vuotta aikaa. Miltä levy näyttää tällä hetkellä omissa silmissä ja kuulostaa korvissa? Joko uutuuden viehätys on hälventynyt?

– Eipä tuossa uutuuden viehätystä koskaan oikein ollutkaan. Lähinnä jännitti kun sai valmiin lätyn käteen, että mikähän tässä meni taas pieleen. Noh, kun sen sitten kuunteli, niin eipä mikään ja kannetkin oli justiin sellaiset kun haluttiin. En ole tuota nyt hetkeen kuunnellut, joten paha sanoa. Yleensä en oikein jaksa kuunnella omia tuotoksia tai äänitteitä. Toki niihin tulee palattua sitten joskus, mutta en ole tuota kuunnellut juurikaan sen ilmestymisen jälkeen. Ehkä tuossa syssymmällä sitten taas.

Jokaisella levyllä on tietenkin vahvuutensa. Kysyessäni Planet Alcaratzin vankimpia kohtia, Teemu heittääkin humoristisesti jotain ihan muuta.

– Se että levy saatiin pihalle! Jossain vaiheessa tuntui ettei tämä valmistu ikinä, mutta kyllä se siitä sitten rakentui, kun ei turhia stressannut.

– Levyn nimibiisi muuttui vahvimmaksi lenkiksi itselleni vähän yllättäen. Jäbät sekoittivat siinä vähän duuria ja mollia piruuttaan sekaisin, ja alkuun se särähti korvaan tosi pahasti. Mutta kun noihin juttuihin tottui, alkoihan se toimia. Kannet on mielestäni myös onnistuneet, Niko Bauer teki hienoa työtä.

Verrataanpa Planet Alcaratzia ja kahta aiempaa levyä keskenään.

– Eka levy Crowned In Hell on jotenkin primitiivisin näistä. Sen kanssa ei tullut muistaakseni pahemmin kiire, kun oli iso läjä biisejä, joista sai jopa valita. Toisin kuin nämä viimeisimmät, se tehtiin studiossa kovalla rahalla eli joka saatanan sekunti äänitettiin D-Studiolla edesmenneen Tonmi Lillmanin ohjastuksessa. Niko oli isossa roolissa biisien teossa tuolloin ja kait se riffimaailmakin sitten muuttui, kun hän hiljalleen jäi pois.

– Bloodmachinella basisti Esan rooli biisien teossa kasvoi ja se äänitettiin suurimmaksi osaksi omissa oloissamme.

– Tässä viimeisimmässä on ehkä eniten lisämausteita verratessa noihin muihin, eli mielestäni joukkoon on mahtunut vähän enemmän vaikkapa hard core -vaikutteita ja toisaalta myös sitten enemmän melodiantynkääkin. Niin ja tällä lätyllä ei nyt ole ketään vierailijoitakaan, kun ekalla oli Tapio Wilska ja tokalla Mika Luttinen, niin tämä on meluttu pilalle ihan omilla avuilla. Henkilökohtaisesti isoin muutos on se, että Simon tullessa remmiin tällä kolmoslevyllä, olen saanut helpotusta soolojen osalta. Aikasemmin soolot olivat täysin minun riesanani, nyt Simo hoitaa ison osan tuosta tilutuksesta mikä on erittäin jees.

Rässätessä roiskuu

Onko Bloodride enemmän levyllä soiva vai lavoilla viihtyvä yhtye?

– En tiedä muista pojista, mutta itse olen keikkarotta. Eihän se takahuoneessa istuskelu sinällään mitään hienoa ole, mutta kun sitten päästään tien päälle ja maisema vaan vaihtuu ja kaupan päälle pääsee lavalle tuuttaamaan älämölöä ja sitäkin kautta irrottautumaan arjesta, niin onhan se mahtavaa.

– Erittäin palkitsevaa on tehdä myös biisejä tai varsinkin silloin, kun luovuus oikein rullaa eli saadaan sellainen magic happens -meno päälle ja hienoja riffejä ja biisejä alulle. Se on komea hetki. Niiden äänittäminen levylle on sitten ehkä tylsintä touhua, joskus toki sekin on kivaa mutta harvemmin.

– Mutta juu, keikat on mielestäni parasta pikku puuhastelua, ehkä johtuen myös siitä oheistekemisestä, heheh.

Thrashin soittaminen voi olla jopa vaarallista hommaa, etenkin kun pienillä keikkalavoilla ja kovilla vehkeillä pelataan. Eikä Bloodride-ukotkaan ole täysin välttyneet kolhuilta.

– Neljä ukkoa kun siinä lavalla rumpujen edessä touhuaa, niin kyllähän siinä kolisee ja tulee törmäilyjä. Tyypillinen vamma on pään kolauttaminen jonkun toisen kitaran kaulaan tai virityskoneistoon. Yleensä noista on selvitty pikku kuhmuilla tai naarmuilla.

– Viimeisimmällä keikalla Tallinnassa basisti etunojasi turhan tanakasti lavan edessä olevaan monitorikaappiin, joka kippasi miehen siitä yli. Onneksi lavan edessä oleva yleisö nappasi ukosta kopin, ennen kuin taiteilija meni naamalleen lattiaan, niin siinäkään ei sen pahemmin käynyt.

Kuulovammat ja korvien soiminen ovat monien muusikoiden ja keikkakävijöiden tapaturmia ja vaurioita joita keikoilla saa.

– Vanha setä suosittelee pitämään keikoilla korvatulppia! Itse en sitä nuorempana tehnyt. Olen tuhonnut kuuloni niin, että nyt soi taukoamaton tinnitus. Vaikka olisi mikä tahansa meteli, niin kuulen siinä päällä aina ja ikuisesti tuon tietyn korkeataajuisen ulinan. Siihen onneksi tottuu, se ei sinällään hirveästi haittaa. Mutta en suosittele eli suojelkaa kuuloanne myös muissa tilanteissa missä on kovaa ääntä.

Hölmöläislauma Euroopassa

Bloodride on soittanut Suomen lisäksi Euroopassa ja Venäjällä. Mikä näissä reissuissa on parasta ja ette kai te pelkän soittamisen takia näitä reissuja tee?

– Reissaaminenhan jo itsessään on mahtavaa, mutta vielä mahtavampaa se on kun sinne lähtee hassun porukan kanssa ja saa soittaa vielä omaa musaa uteliaille uusille korvapareille. Uudet paikat, tilanteet ja ihmiset, siihen päälle sitten tämä meidän hölmöläislauma, niin siitähän se hauska paketti koostuu ihan automaattisesti.

Bloodriden reissut ulkomaille saavat kiitosta ja hyvää kommenttia.

– Reissut mitä ollaan tehty, ovat olleet aina varsin onnistuneita. Kohtelu ulkomailla on aika lailla kohteliaampaa ja ystävällisempää kuin kotimaisilla keikkapaikoilla – toisaalta myös valitettavasti. Toki myös kotimaassa on paljon mainioita mestoja, vaikka nyt Bar 15 Seinäjoella, mutta joskus tuntuu, että illan bändit ovat vain pakollinen rasite baarille. Ulkomailla ei olla nihkeilyyn vielä törmätty, toki ei tuolla nyt alvaarinsa rampatakkaan, niin ei ole ehkä vielä paskoja paikkoja vastaan tullut. Bändien kesken on ollut usein hyvinkin veljellistä meininkiä, diivailusta tai vastaavasta ei ollut hajuakaan. Vaikka välillä on ollut pientä kielimuuria niin toimeen on tultu.

Keikkareissut on Bloodride-köörillä edelleen varsin nestepitoisia. Monet bändithän vähentävät läträämistä iän karttuessa ja sitä ei pidetä enää samalla lailla välttämättömänä oleellisena juttuna matkassa. Onko tässä vähän sellaista Rokkenroll pidentää murrosikää -mentaliteettia vai näyttämisenhalua, ettei homma ole pelkästään nuorison etuoikeus?

– Good point! Opittua toimintamalliahan tuo lienee, mutta toisaalta onhan se tylsempää keikkakiesiin astuessa korkata vichy kuin vaikka olut, heheh. Se on vähän sellainen arjesta irrottautumisrituaali muutenkin. Toki kyllähän sitä osataan olla nollillakin muutkin kuin kuski, mutta ei välttämättä aina haluta. Kuten basistimme joskus tokaisikin että ”ihanaa kun perheellinen pääsee keikkareissulle vähän ryypp…eikun soittamaan”. Eipä tuo murrosikä ole tainnut vielä minnekään haihtua.

Kun vuosia soittelee, niin hienoja ja vähemmän hienoja kokemuksia jää muistoihin. Kysytään nyt niitä hienoimpia keikkamuistoja niin Suomessa kuin ulkomailla.

– Ulkomaan osalta tulee ekana mieleen kun Munchenissa Simo sai kunnon krampin jalkaansa lavalla setin loppuvaiheessa. Noh, tuolilla kenottaen ukko hoiti sitten keikan loppuun. Ja lupasi muistaa juoda vettä ainakin kerran päivässä tuon jälkeen.

– Kotimaisista keikoista Exoduksen lämppäys Nosturissa oli kyllä kova juttu varsinkin kun kuultiin, että Exodus oli halunnut nimenomaan meidät lämppäriksi kaikkien tarjokkaiden joukosta. Kyllähän sitä hetken oli epäuskoinen olo kun tuosta kuuli. Tuo bändi on kuitenkin itselle yksi kovimmista vanhan thrashin saralla. Ehkäpä halusivat vetää varmaan päälle ja valitsivan paskimman bändin, että kuulostavat lämppärin jälkeen varmasti paremmalta, hähähä.

Kesä köllötellen

Bloodriden soittajilla on pitkä historia muusikoina ja vielä pitempi musiikin kuuntelijoina. Joskus kuulee sanottavan että rokkenrolli on turmiollinen elämäntapa tai harrastus, mutta ihan samalla tavalla muussakin toiminnassa tulee hienoja tai huonoja kokemuksia. Mitä on jäänyt niin sanotusti käteen?

– Käteen on jäänyt ainakin tinnitus ja halvaantumisriskin kynnykselle moshatut niskanikamat ja välilevyt. Mutta nuo nyt onkin ainoat negatiiviset asiat ja toisaalta, jos olisi tämän ajan harrastanut vaikka jääkiekkoa niin olisi varmasti keho vielä enemmän romuna, joten suhteellistahan tuo. Oikeasti käteen on jäänyt iso läjä mahtavia kokemuksia ja reissuja, hienoja ihmisiä ja keikkoja, iloa ja naurua. Empä usko musiikin takia jääneen mitään saamatta, tai en ainakaan mitään muuta edes kaipaa. Tämä on hyvä näin.

Bändi viettää kesällä 2017 hiljaisempaa eloa ja toivoo syksyllä homman taas lähtevän uuteen nousuun.

– Kesä tuonee leiriimme lähinnä kärpäsiä, toisin sanoen mitään suurempaa keikkahommaa tai vastaavaa ei ole tiedossa. Kieltämättä ei ole hirveästi jaksanut festareita kerjätä, se vaati kuitenkin paremmat suhteet tai uskottavan keikkamyyjän. Ei ole kumpiakaan, joten otetaan kesä iisisti laiturin nokassa köllötellen. Syksyllä sitten klubikeikkaa taas, toivottavasti.

Kolmas levy Planet Alcaratz julkaistiin puolisen vuotta sitten, neljättä ei kannattane ihan heti vielä odotella.

– Ei varsinaisesti suunniteltu levyä, mutta tulee se sieltä. Biisi- ja riffiaihioita on koko ajan tulilla että sori vaan ihmiset, ei taideta ihan hetkeen vielä lopetella tätä touhua. Jos sitä biisejä räävitään kasaan tässä tämä loppuvuosi, saattaahan tuo seuraava lätty sitten olla jopa jo vuonna 2018 ulkona. Kahtellaan.

Bloodride Facebookissa




LISÄÄ JUTTUJA:

iik IIK-LOGO_CMYK