BioShock: The Collection

Rauhattomuutta syvyyksissä ja korkeuksissa

BioShock-sarja on tarjoillut pelaajakansalle astetta syvällisempää pohdiskelua ihmisyydestä ja sen luonteesta jo ensimmäisestä – vuonna 2007 julkaistusta osastaan – lähtien. BioShock: The Collection siirtää vanhemmat BioShockit sekä vuonna 2013 julkaistun BioShock Infiniten yksien kansien sisälle teräväpiirtoversioiksi päivitettynä.


Kokoelma on toimitettu kahdella levyllä, joista yhdellä on kaksi ensimmäistä Raptureen sijoittuvaa BioShockia ja toisella BioShock Infinite. Infiniteä ei ole varsinaisesti remasteroitu, vaan se on täysille graafisille asetuksille väännetty Windows-versiosta konsolille päivitetty ja täyttää sellaisenaan julkaisija 2K Gamesin standardit. Kaksi ensimmäistä BioShockia ovat kuitenkin kokeneet kaunistustyön konsoliversioiden pohjalta. HD-päivityksistä on vastannut Blind Squirrel Games.

Pelattava ei kokoelmasta aivan heti lopu, sillä pääpelien lisäksi tarjolla on muutakin. “Eikä tässä vielä kaikki”, sanoisi markkinointimies, sillä pelien mukaan on lätkäisty niille aikoinaan DLC:nä julkaistu yksinpelattava lisäsisältö, kuten Infiniteen tehty kaksiosainen erinomainen Burial at Sea, haastekentät. Ensimmäisestä BioShockista on myös making of -kommentaaria ja galleriaa tarjolla.

Kaikki kolme peliä pyörivät Full HD -resoluutiolla ja vakaalla 60 fps -ruudunpäivitysnopeudella. Ainakaan omissa silmissä en ruudunpäivityksessä heittelyä sen kummemmin havainnut. Korkeammalle resoluutiolle siirretyt pelit näyttävät yhä erittäin tunnelmallisilta ja lumoavilta. Etenkin tuorein peleistä, BioShock Infinite, on paikoin varsin maagista katseltavaa. Myös äänimaailma on tunnelmallinen ja tukee immersiota peleihin onnistuneesti.

Aloitetaan rytinällä

BioShock alkaa sangen toiminnallisesti. Pelaaja syöksyy matkustajalennon kyyditsemänä suoraan mereen liekkien ympäröidessä kaiken. Taustalla häämöttää pelastukselta näyttävä majakka, jonka luokse olisi uitava. Majakan sisältä alkaa sitten matka syvyyksiin; pelihahmo huomaa joutuneensa hajoamispisteessä olevaan langenneeseen utopiaan, Rapture-nimiseen kaupunkiin, syvälle meren pimeyksiin.

Tulisen meren keskellä.

Tulisen meren keskellä.

Nimenä BioShock antaa jo väristyksiä vanhan Looking Glass Studiosin peliklassikon System Shockin suuntaan, mutta samanlaisesta roolipelielementein varustetusta pelistä ei ole BioShockien kohdalla kyse, vaan peli on melko suoraviivainen. Suoraviivaisuuden pelastaa kuitenkin hyvin vahva ja mielenkiintoinen käsikirjoitus.

Shock-henki onkin vahvasti aistittavissa juuri siinä kuinka peli on kirjoitettu; se pohtii ihmisyyden rajoja ja etiikkaa. Rapturen maailma onkin utopistinen näkymys siitä, kun ihmiseltä poistetaan moraalin kahleet ja hän kurkottaa hyvän ja pahan tuolle puolen. Eihän siitä mitään hyvää tietysti seuraa, kuten lukuisten pelihahmojen jälkeensä jättämät muistiinpanot ja audiolokikirjat karua tarinaansa kertovatkin.

Pelihahmo ajatuu jonkinlaisen Rapturen sisäpoliittisen juonen pelinappulaksi ja tämän johdosta päästäänkin näkemään Rapturen elämä kaikessa kirjossaan. Rapture on väkivaltainen paikka elää ja sen johdosta aseet soittavatkin suurimman osan sinfoniasta.

Spagettikastiketta á la Big Daddy

Spagettikastiketta á la Big Daddy

Välillä on turvauduttava plasmid-nimellä kulkeviin geenimanipulaation tuloksiin. Ne antavat Rapturen asukkailla yli-inhimillisiä voimia, esimerkkeinä telekinesis tai tulen ampuminen käsistä. Plasmideja löytää, sekä niitä voi ostaa lisää tai päivittää. Kuten myös aseistukseen pystyy lisäämään uusia ominaisuuksia. Kustomointimahdollisuuksia siis on pelityylistä riippuen olemassa, mutta ne ovat silti melko kevyitä.

Suurta avoimuutta peli ei tarjoa, vaan siinä liikutaan melko pitkälle ennaltamääritetyssä putkessa. Silloin tällöin on jotain pieniä alueita saattaa ilmetä joissa ei ole pakko käydä. Tutkimalla voi kuitenkin löytää jotain mielenkiintoista tarinaa syventävää tai tehtävässä helpottavaa tavaraa, joten se silti kannattaa. Vapaudenpuute ei omalla kohdalla häirinnyt yhtään, vaan vahvasti kirjoitettua tarinaa seuraa räiskinnän ohella mielenkiinnolla alusta loppuun saakka.

Isukin saappaisiin

Ensimmäinen jatko-osa pistää BioShockista tuttua pakkaa sekaisin. Pelaaja istutetaann tällä kertaa pikkusiskoja suojelevan big daddyn raskaisiin saappaisiin. Ajatus tuntuu alkuun hieman oudolta ja vaatii totuttelua.

Aiemminhan big daddyt esiteltiin lähinnä mielettöminä zombiemaisina henkivartijoina, joten on vaikea kuvitella, että tällaisen aivottomalta vaikuttaneen tappokoneen tekemisissä voisi olla joku suurempikin ajatus taustalla. Pelin maailmansisäisen logiikan kannalta pelimekaniikka tuntuu myös järjettömältä, sillä tuo iso pelaajan ohjastama panssaroitu mörssäri kaatuu jo muutamaan vihollisen rautaputkella tekemään iskuun tai pistoolin laukaukseen. Pelaajahan sai edellisessä osassa – ja niin myös tässäkin – kylvää luoteja big daddyihin kuin viimeistä päivää.

Big daddyn saappaissa.

Big daddyn saappaissa.

Mutta jos tällaisten pienten epäloogisuuksien läpi pystyy katsomaan ja hyväksymään ne sellaisenaan, on BioShock 2 ja sen tarjoama seikkailu Rapturen pimeyksissä mitä mainiointa ajanvietettä, omissa kirjoissani jopa parempi kuin ensimmäinen. Kaavaa ei ole juuri lähdetty muuttamaan, vaan miksipä toimivaa konseptia liikaa sotkisi? Alueita käydään yhä juonivetoisesti koluten läp, räiskitään minkä ehditään ja kaikkialla voi löytää maailmaa syventävää taustamateriaalia.

Alkuperäisessä BioShock 2:ssa oli mukana myös moninpeli, mutta kokoelmaa varten se on poistettu. Moninpeliä en ole aikoinaan pelannut, niin en osaa sanoa, onko tämä nyt sitten suurikin menetys vai ei, mutta en juuri moninpelin perään itke. BioShockit kun tuntuvat tuntuvat olevan lähtökohtaisesti tunnelmansa takia ehdottomasti yksinpelikokemuksia, eikä mitään moninpeliräiskintöjä.

Romahtavat pilvilinnat

Sarjan tuorein osa nousee meren syvyyksistä korkeuksiin. Vaihtoehtoishistoriaa tarjoava Infinite menee aivan toisille urille edeltäjiinsä verrattuna, sillä siinä synkkyys ja pimeys on korvattu valolla ja väreillä. Valoisan kuoren alla sykkii kuitenkin edelleen dystooppinen sydän. Näennäinen Columbinen tarjoama pilvilinna onkin oikeasti sellainen vain valkoihoisille kristityille.

Spläts!

Spläts!

Tarinansa puitteissa peli käsitteleekin vahvasti rasismia ja eriarvoisuutta yhden tekopyhän valtavirtauskonnon lähtökohdista katsottuna. Absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti, tahtoo Infinite meille kertoa. Harva peli pakottaa pelaajan ottamaan uskonnollisen kasteen. Tämä tehokeino saa hyvällä tapaa olon tuntumaan jo hieman pahalta ja ajattelemaan astetta syvällisempiä.

Pelimoottori on säilynyt suurimmilta osin samanlaisena aiemmista BioShockeista, mitä nyt kaikki on tietysti audiovisuaalisesti vielä hienompaa. Pelattavuus on myös asteen verran hiotumpi ja tällä kertaa myös stealth-pelaaminen ja vihollisten kukistaminen hieman hillitymmin onnistuu.

Jossain vaiheessa joudutaan tietenkin lopulta sukeltamaan luotisateeseen ja mikäs siinä, kun pelattavuus toimii. Edellisistä osista tutut plasmidit on myös korvattu vigor-liemillä, mutta käytännössä kyse on kuitenkin samasta asiasta. Räiskintä on veristä ja peli on muutenkin paikoittain yllättävän graafinen, mutta niinhän ne aiemmatkin osat aina välillä yllätti. Ikäraja lienee ihan aiheellinen.

Jos kokoelman pelit pitäisi vetää yhdelle viivalle verrattavaksi keskenään, niin BioShock Infinite vie ehdottomasti voiton muihin osiin nähden ja nostaa entisestään kovan pelisarjan ansioita. Juonensa puolesta se on myös mielenkiintoisin, sekä sen pelihahmot ovat helpommin samaistuttavampia.

Seikkailuun liittyvä Elisabeth on erikoisia kykyjä omaava nuori neiti.

Seikkailuun liittyvä Elisabeth on erikoisia kykyjä omaava nuori neiti.

Loppua kohti juoni muuttuu jo melko monimutkaiseksi. Huomasin itsekin kaipaavani pelin jälkeen hieman selvitystä, että mitä ihmettä oikein lopulta tapahtuikaan. Harvemmin tulee vastaan näin mielenkiintoista tarinaa, joka ei myöskään aliarvioi pelaajaa. Kärryiltä saattaa helposti tippua, jos tarinan seuraamisen kanssa ei ole tarkkana.

Shokeraava paketti

Hyvästä räiskinnästä, astetta syvällisemmästä sci-fistä ja perseelleen menneistä utopioista pitävät ihmiset ovat kuin kotonaan BioShockien tarjoilemissa maisemissa. Aika ei siis ole missään tapauksessa ajanut vanhempienkaan BioShock-pelien ohi, vaan remasterointien jälkeen ne tuntuvat aivan yhtä vangitsevilta kuin aiemminkin. Vahvasti kirjoitettua räiskintää ja mielikuvituksellisia vaihtoehtoisia maailmoja.

Eettisten kysymyksien äärellä.

Eettisten kysymyksien äärellä.

BioShock: The Collection onkin rahan arvoinen hankinta etenkin niille, joita pelien käsittelemät aihepiirit kiinnostavat, mutta jostain kumman syystä alkuperäiset versiot ovat vielä kokematta. Tämän lisäksi kun paketti sisältää vielä peleihin myöhemmin julkaistun yksinpelattavan DLC-sisällön, pelattavaa paketissa on kyllä yllinkyllin. Itse menetin jo hieman ajantajuanikin teoksia pelatessa.

Pelilliseen sisältöön itsessään ei ole juuri kajottu, joten jos tuntuu, että pelkkä HD-päivitys ei ole riittävä syy ostopäätökseen, voi vanhat versiot olla toki joillekin riittävät. Mutta niillekin jotka ovat jo alkuperäiset versiot aikoinaan kolunnut läpi, mutta silti tuntevat halun kokea BioShockien tunnelman uudestaan, voi HD:ksi päivitettyä versiointia kyllä suositella. Onhan tässä kiistatta parhaat versiot peleistä etenkin nykysukopolven konsoleille, ihan jo korkeamman resoluution ja tasaisen ruudunpäivityksenkin vuoksi.

BioShock: The Collection

Genre: FPS
Ikäraja: 18
Blind Squirrel Games / 2K Games
Testattu: PS4
Saatavilla: PC, XBOX, SP4
Pelattu: Pääpelit läpi sekä Infiniten Burial at Sea -lisäosa.


LISÄÄ JUTTUJA:

Scott Ian, John Wiederhorn Minä ja Anthrax - Kirjan kansi